Sananvapaus on oikeus, jota on vaalittava ja puolustettava

Väkivalta tuntuu toimivan yhä useammin kiihokkeena sosiaalisessa mediassa. Tämä voi johtaa sanalliseen tai fyysiseen väkivaltaan auktoriteetteja kohtaan, olipa kyse sitten poliitikoista, poliisivoimista, instituutioista tai yksityishenkilöistä. Kuvitellaan, että sosiaalisessa mediassa voi sanoa mitä tahansa riippumatta siitä, onko se totta vai valetta Joku voi esimerkiksi pitää oikeutettuna ilmaista tyytymättömyytensä toista ihmistä kohtaan ja mennä jopa niin pitkälle, että lyö Ranskan valtion päämiestä.

Olette perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta käsittelevän ryhmän puheenjohtaja. Mihin on mielestänne tätä taustaa vasten vedettävä raja perusoikeuksien ja yksilön vapauksien, erityisesti sanavapauden, välille?

Cristian Pîrvulescu: Sananvapaudella on keskeinen asema demokraattisessa yhteiskunnassa. Se on perusoikeus, jota ilman demokratiaa ei ole. Onkin kuvaavaa, että lähes kaikki vaativat sitä, myös he, joiden tarkoituksena ei ole välttämättä puolustaa demokratiaa ja kaikille kuuluvia ihmisoikeuksia.

Sananvapaus on kuitenkin oikeus, joka ymmärretään usein väärin. Monien mielestä se on absoluuttinen oikeus, ja he käyttävät tätä argumenttia perustellakseen kaikki mahdolliset ylilyönnit. Aggressiivinen kielenkäyttö luo toisinaan pohjaa todelliselle väkivallalle, jota ei voida hyväksyä. Osoituksena tästä ovat olleet viime aikojen traagiset tapahtumat, jotka ovat tuoneet sosiaalisen median sääntelyn tärkeäksi puheenaiheeksi keskusteluissa.

Oikeudellisesti katsoen valtiovalta on vastuussa oikeuksien toteuttamisesta. Se voi rajoittaa sananvapautta, mutta vain hyvin poikkeuksellisissa ja tiukasti rajatuissa tapauksissa. Demokraattisessa yhteiskunnassa rajoittavien toimenpiteiden tulee olla sellaisia, jotka ovat välttämättömiä esimerkiksi kansallisen turvallisuuden, rikoksentorjunnan tai terveyden suojelemisen takia. Oikeusvaltiossa riita-asioiden ratkaisu ja rajanveto kuuluvat oikeuslaitokselle. Toimeenpaneva taho, yksittäiset henkilöt tai eri ihmisryhmät eivät voi ottaa oikeutta omiin käsiinsä.

Johtoasemassa olevilla on perinteisesti houkutus pyrkiä rajoittamaan sananvapautta kansan vaatimusten ja tyytymättömyyden ilmauksien hillitsemiseksi. Sensuuri ei ole kuitenkaan entiseen tapaan mahdollista sosiaalisen median aikaudella. Sananvapaudessa on siten tapahtunut siirtymä kohti toista näkökulmaa eli oikeutta tiedonsaantiin. Nykypäivänä on vaikea erottaa toisistaan tosiasioihin perustuvaa tietoa ja eri tarkoituksissa levitettyä disinformaatiota.

Yksi asia on varmaa: totuuden puolestapuhujat – esimerkiksi tutkivat toimittajat ja ihmisoikeuksien puolustajat – ovat etulinjassa. Jos heidän työnsä ei miellytä tiettyjä johtajia tai ryhmiä, verkossa on entistä helpompaa sensuroinnin sijaan mustamaalata heitä ja tehdä heistä tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa kansakunnan vihollisia tai ulkomaisia agentteja. Yksi välittömästi mieleen tuleva esimerkki tästä on Daphne Caruana Galizia. Häntä vastaan nostettiin kymmeniä tekaistuja syytteitä (strategisia häirintätarkoituksessa nostettuja kanteita eli nk. SLAPP-kanteita) ennen kuin hänet murhattiin. Koska häntä ei kyetty vaientamaan, hänet tapettiin. Euroopassa ilmennyt toimittajiin kohdistuva väkivalta tekee entistä selvemmäksi sen, että sananvapaus on tässä uudessa todellisuudessa oikeus, jota on vaalittava ja puolustettava päättäväisesti.