Eristys oli outoa itsetutkiskelun aikaa. Yhtäältä se oli kuin unelmien täyttymys: mahdollisuus oleilla kotona ja tehdä kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut tehdä, mutta mihin minulla ei ole koskaan ollut aikaa. Toisaalta se sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat – mahdollisuus tavata ihmisiä, puhua, koskettaa, nähdä muita kasvokkain eikä vain ruudulla. Ja kuinka vaikeaa oli elää ilman kaikkea tätä.

Tämä kokemus muuttaa arvoja ja saa meidät ajattelemaan eri tavalla. Mutta se osoittaa myös, että on olemassa uusia tapoja työskennellä yhdessä. On mahdollista, että tämän kriisin jälkeen kokouksia järjestetään enemmän verkossa, mikä on paljon helpompaa, mutta mikä ei kuitenkaan anna meille varsinaisesti mahdollisuuksia kehitellä yhdessä uusia ajatuksia ja uusia yhteistyömuotoja.

Yhteiskunnallamme on nyt ja tulevaisuudessa paljon opittavaa tästä kokemuksesta. En pysty luettelemaan kaikkea, mutta otan esiin muutaman seikan alalta, jonka tunnen parhaiten, eli vammaisasioista.

Kriisi on osoittanut, kuinka huono tilanne on pitkäaikaishoidon yksiköissä. Monia hoivakodeissa olleita vammaisia henkilöitä ja vanhuksia kuoli, ja joissain maissa näitä kuolemia ei edes sisällytetty koronaviruskuolemien tilastoihin. Viisi vuotta sitten komitea laati lausunnon laitoshoidosta luopumisesta. Sittemmin on tapahtunut jonkin verran muutoksia, mutta tämä kriisi osoitti, kuinka paljon on vielä tehtävää.

Samaan aikaan on keskusteltu paljon yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ryhmille tarkoitetuista tukijärjestelmistä, mutta kriisi osoitti, että kaikista tukitoimista huolimatta vammaiset henkilöt olivat niiden ensimmäisten joukossa, jotka menettivät työpaikkansa.

Kriisi tarjoaa erinomaisen tilaisuuden havaita heikoimmat lenkit tukijärjestelmissämme, ja nyt on aika tehdä parhaamme näiden linkkien vahvistamiseksi.

Kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden rooli tämän kriisin aikana on ollut – ja on jatkossakin – erittäin tärkeä, sillä ne ovat lähimpänä kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Ihmisiä eri yhteiskuntaryhmistä on tuettava, ja kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat parhaimmassa asemassa antamaan tätä tukea.

Ne myös tietävät parhaiten, millaista apua ihmiset tarvitsevat, joten on äärimmäisen tärkeää, että ne voivat osallistua päätöksentekoprosessiin.

Kokemuksemme vammaisasioiden alalla on osoittanut, että toimintatapojen kirjo on laaja. Eräät maat ovat ottaneet vammaisjärjestöt mukaan valtion päätöksentekoelimiin (Italia), ja toiset ovat antaneet niille mahdollisuuden esittää näkemyksiään hyvin korkealla tasolla (Espanja), mutta joissain maissa nämä järjestöt on yksinkertaisesti unohdettu (Latvia). Tämä paljastaa sen, miten paljon valtiovalta kiinnittää Euroopan eri maissa huomiota erilaisiin kansalaisiinsa.