Sébastien Maillard: Sanoitteko ”yhteenkuuluvuus”?

Yhteenkuuluvuus on EU:n neuvoston puheenjohtajavaltion Ranskan ilmoittaman tunnuslauseen kolmesta sanasta viimeinen, mutta myös se, joka herättää eniten ihmetystä. Mistä on kyse? Yhteenkuuluvuus on jotain, joka saa meidät tuntemaan itsemme eurooppalaisiksi, tietoisuus siitä, että olemme osa tätä maanosaa ja kuulumme siihen. Siihen ei voi pakottaa eikä sitä voi ostaa. Ne Ranskan alueet, joille sataa tukia ”Brysselistä”, eivät kuulu EU-myönteisimpien joukkoon. Tätä sekä yksilöllistä että kollektiivista yhteenkuuluvuuden tunnetta on siis heräteltävä, edistettävä ja vaalittava.

Mutta miten? Eurooppalaisuuden tunne voidaan ymmärtää kolmella tavalla: Ilmeisin mutta usein unohdettu merkitys on kuuluminen – rohjettakoon sanoa se ääneen – sivilisaatioon. Olette ehkä kokeneet sen itse tänä kesänä, jos olette voineet matkustella. Rooman, Prahan, Lissabonin tai Ateenan kaduilla, toreilla, katedraaleissa, kahviloiden tai oopperan tienoilla voi aistia tyylien ja kielten moninaisuudesta huolimatta tutun ilmapiirin. Kyse on kollektiivisesta muistista, joka ylittää kansalliset rajat ja tulee osaksi omaa muistiamme. Tasapäistämättä, sulauttamatta tai yhdenmukaistamatta. Se ei estä kansallisen ja/tai alueelliseen yhteenkuuluvuuden tunnetta, jolla on oma kehityskulkunsa. Eurooppalaisuus on yksinkertaisesti sitä, että näissä kaupungeissa vieraillessaan tuntee olonsa kotoisaksi – ainakin paremmin kuin vieraillessaan muissa maanosissa. Tämä vaatii koulutusta, jossa otetaan huomioon eurooppalainen ulottuvuus.

Mutta yhteenkuuluvuus liittyy myös kansalaisuuteen: tunne todellisesta Euroopan kansalaisuudesta muulloinkin kuin Euroopan parlamentin vaalien aikaan. Tämä tarkoittaa kykyä tunnustaa äänestyksessä hyväksytyn unionin direktiivin demokraattinen legitimiteetti sen sijaan, että se nähdään Brysselistä saneltuna määräyksenä, ja euron käyttämistä omana rahana sen sijaan, että sitä pidetään vieraana valuuttana. Laajemmassa merkityksessä se tarkoittaa tunnetta kuulumisesta Euroopan unioniin eikä vain valtioon, joka on unionin jäsen. Käytännössä tämä yhteenkuuluvuuden muoto perustuu ennen kaikkea siihen, miten meille tiedotetaan EU-asioista mediassa. Onko komission ja Euroopan parlamentin – tai ETSK:n – jäsenillä paikkansa poliittisella kentällä vai loistavatko he poissaolollaan?

Kolmas tapa kuulua Eurooppaan on tunne siitä, että oma kohtalo on yhteydessä naapureiden kohtaloon, ja siitä, että meillä on yhteinen tulevaisuudenvisio ja yhteiset ihanteet. ”Euroopan rakentaminen” saa tässä täyden merkityksensä. Euroopan rakentaminen vuodesta vuoteen, hyvinä ja huonoina vuosina, tähtää suuriin tavoitteisiin: alun perin rauhaan ja yhtenäisyyteen, nykyisin kansainvälisen aseman vahvistamiseen, maapallon lämpenemisen torjumiseen ja demokratian suojeluun autoritarismia vastaan. Yhteenvetona voidaan todeta, että tunne eurooppalaisuudesta ei vaadi vain vanhoihin raunioihin tutustumista ja samojen sääntöjen noudattamista, vaan samoja arvoja ja geopoliittisia intressejä.

Liian usein nämä kolme ajattelumallia jäävät erilleen toisistaan. Ensimmäinen katsoo menneisyyteen, toinen on nykyisyydessä ja kolmas suuntaa katseen tulevaisuuteen. Ensimmäinen puhuttelee historoitsijoita ja taitelijoita, toinen taloustieteilijöitä ja oikeusoppineita, kolmas filosofeja ja strategeja. Täyden yhteenkuuluvuuden tunteen haasteena on yhdistää nämä kolme ajattelumallia vastakkainasettelun sijaan. Tai ennemminkin ymmärtää niiden keskinäiset yhteydet. Emme olisi ”rakentamassa Eurooppaa”, jos Eurooppa ei olisi jo olemassa sivilisaationa ja jos ei olisi EU:ta edustamassa sitä maailmalla. Näiden kolmen ulottuvuuden yhdistäminen ja sopusointuun saattaminen on haaste täydelle eurooppalaisen yhteenkuuluvuuden tunteelle. Tähän tarvitaan paljon enemmän kuin yksi puheenjohtajakausi.

Sébastien Maillard

Jacques Delors ‑instituutin johtaja, Pariisi