Lähdin tähän COP-kokoukseen ajatellen, että toimia tarvitaan kiireellisesti ja että aika on vähissä. COP27-kokousta pidettiin ratkaisevan tärkeänä – kokouksena, jossa siirrytään tavoitteista konkreettisiin toimiin ja keskitytään täytäntöönpanoon.

Todellisuus on piinkovaa ja muistuttaa joka hetki siitä, että ilmasto lämpenee ja että ilmastotoimemme ovat riittämättömiä.

Kansainvälisen yhteistyön ja yhteishengen puuttuminen on näkynyt viime vuosina siinä, ettei esimerkiksi poliittista tahtoa perustaa riittävän suuri rahasto menetysten ja vahinkojen kattamiseksi ole löytynyt, vaikka kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ja eniten kärsineet maat ovat peränneet sitä vuosikausia.

Tämä tavoite saavutettiin lopulta tämänvuotisessa COP-kokouksessa, vaikkakaan emme vielä tiedä tarkasti, miten rahasto toteutetaan.

COP27-kokouksessa vahvistettiin pitkien ja monipolvisten keskustelujen jälkeen työohjelma oikeudenmukaisen siirtymän toteuttamiseksi työmarkkinavuoropuhelun ja sosiaalisen suojelun pohjalta. Ammattiyhdistysliike ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitea ovat ajaneet tällaista lähestymistapaa jo pitkään ja herkeämättä.

On kuitenkin syytä muistaa, ettei ilmasto-oikeudenmukaisuutta voida saavuttaa ilman ihmisoikeuksia ja että työntekijöiden oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Sharm el-Sheikhissä keskusteltiin paljon oikeuksista. Kansalaisyhteiskunta, suuret järjestöt, ammattiliitot ja eräiden maiden hallitukset esittivät kritiikkiä ihmisoikeuksien laiminlyömisestä Egyptissä.

Meidän on myös pohdittava COP-kokousten toimintaa ja ylipäätään kansainvälisen ilmastopolitiikan toteuttamistapaa: Pitäisikö niitä uudistaa? Eikö kansalaisyhteiskuntaa, työmarkkinaosapuolia, nuoria ja naisia pitäisi kuunnella herkemmällä korvalla ja osallistaa nykyistä tiiviimmin päätöksentekoon?

COP-kokouksen lopputuloksesta on todettava, että se on toden totta laiha, kun otetaan huomioon, miten valtavan kiireellisiä ilmasto-ongelmat ovat. Jouduimme kuuntelemaan epäuskoisina keskusteluja sellaisista kysymyksistä, joiden pitäisi jo olla itsestäänselvyyksiä, kuten 1,5 celsiusasteen tavoitteesta, fossiilisten polttoaineiden käytön nopeammasta vähentämisestä ja muusta sellaisesta, puhumattakaan rahoituskysymyksistä.

Ilmastoneuvotteluja hallitsevat ilmiselvästi sekä lukumääräisesti että hierarkia-asemassaan yhä edelleen miehet. Naisten osallistuminen ilmastoa koskevaan päätöksentekoon on olennaisen tärkeää, ja heidän poissaolonsa syventää eriarvoisuutta ja estää naisia osallistumasta täysipainoisemmin ilmastopolitiikan muotoiluun ja täytäntöönpanoon.

Aika kuluu, ja tämän COP27-kokouksen perusteella on varmaa, että jonkinasteisesta edistyksestä huolimatta tehtävää on vielä paljon.

Isabel Caño Aguilar

Kestävän kehityksen seurantaryhmän varapuheenjohtaja