Ionuț Sibian, ETSK:n jäsen, Romania

Useat kansalaisyhteiskunnan organisaatiot, esimerkiksi FONSS-, Afterhills-, Parentis- ja Our Smile Group -järjestöt, pyörittävät yhdessä romanialaisen Iașin kaupungin kanssa keskusta, joka tarjoaa suojaa Ukrainan sotapakolaisille. Seuraava kollegani Mihaela Munteanin kertoma tarina on yksi monista koskettavista kokemuksista, joita tiellemme on osunut.

Ensimmäinen humanitaarista ja sosiaalista apua tarjoavaan ”CTR Nicolina Iași” -pakolaiskeskukseen saapunut pakolainen oli kahden viikon ikäinen Iovana. Pommisuojassa syntynyt pienokainen lepäsi hiljaisena yhtä vaitonaisen ja kalpean äitinsä sylissä. Takana oli 21 päivän pakomatka. Sitten saapuivat vauvan isä Roman – pitkä mies – sekä hänen äitinsä ja 86-vuotias isoisänsä. Perheenjäseniä neljästä sukupolvesta astui ulos täyteen pakatusta autosta ja käveli hitaasti kohti vastaanottotiskiä.

– Mistä tulette?
– Harkovasta!
Sana vihlaisi, kuin olisi puhuttu vankilatuomiosta.

Keskusta ei ollut vielä avattu virallisesti, mutta eräs työtoveri oli soittanut minulle tulliasemalta ja kysynyt, voisimmeko ottaa perheen vastaan. Majoitimme heidät haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille tarkoitettuihin tiloihin.

Tyttövauva oli syntynyt kolme päivää kotoa lähdön jälkeen, sodan oloissa. Miten kauhuissaan nuori äiti on mahtanutkaan olla. Roman on varmasti kamppaillut mielessään kahden asian ristitulessa: toisaalta velvollisuus taistella ja toisaalta se, että hänellä oli suojeltavanaan niin monta heiveröistä ihmistä.

Kun he astuivat ulos autosta matkatavaroineen, he sanoivat haluavansa vain nukkua. Miten hiljaista täällä on, he totesivat ensimmäisen yön jälkeen. Pieni tyttö oli kuitenkin levoton, eikä huonosti näkevä vanha mies puhunut kenellekään. Hän oli kokenut sodan teini-ikäisenä. Nyt, kävelykepin varassa ja iän ja elämänkokemuksen jo painaessa, vanhus ei ollut voinut jäädä kotiin yksin. Hän liikkui vaivalloisesti ja kyhjötti milloin milläkin sohvalla.

Ensimmäisenä päivänä Iovana pääsi keskuksessa kylpyyn ja Parentis-tiimimme järjestämään vauvahierontaan. Itse asiassa me kaikki häärimme perheen ympärillä. Seuraavana aamuna he olivat levänneempiä saatuaan nukuttua kunnolla, kun pienokainen ei ollut herännyt yöllä edes syömään.

Tätä seurasi muutama rauhallinen päivä puheliaan ja herttaisen isoäidin, pidättyväisen ja mukavan äidin ja suloisen vastasyntyneen kanssa. Roman alkoi nopeasti auttaa muita pakolaisia kaikin tavoin ja tunsi luultavasti voivansa siten antaa muille samanlaista apua kuin oli itse saanut. Pesimme yhdessä pyykkiä ja ripustimme sitä kuivumaan, rupattelimme. Vanhus piristyi sen verran, että alkoi vastata tervehdyksiin ja oli aina juuri ajallaan ruokapöydässä.

Tasapaino järkkyi taas muutaman päivän päästä, kun Romanin äiti, vaimo ja pieni tytär yrittivät päästä lähtemään Belgiaan. Lentoasemalla heille selvisi, että vain hänen äitinsä saattoi lähteä. Vaimolla ei ollut biometristä passia.

En halua tietää, miltä poikansa, lapsenlapsensa ja isänsä luota lähtevästä naisesta tuntui. Kun Roman palasi lapsi käsivarsillaan, liikutuimme kaikki. Lopulta löytyi keino, jonka turvin nuori äiti ja tyttövauva saivat poistua maasta. Vain miehet jäivät keskukseen, vaitonaisina ja alakuloisina, kumpikin tahollaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja itsensä avuttomaksi tuntien. Pian he olivat jälleen tien päällä. Tuntui kuin olisimme menettäneet työtoverimme. Muistimme, miten me kaikki olimme olleet iloisia sinä aamuna, kun vauvan äiti oli kertonut tytön rauhoittuneen ja nukkuneen sikeästi. Muistoksi jäi myös Romanin kirjottama kiitosviesti, jossa hän kuvaili valtavaa iloaan ihmeestä nimeltä Iovana – lapsesta, joka halusi itsepäisesti syntyä samaan aikaan kun muita ihmisiä kuoli.