Sandra Parthie

Häiriöitä, siirtymä, muutos, rakenneuudistuksia – elämme todellakin ”mielenkiintoisia aikoja”. Eurooppalaiset ovat tätä nykyä samanaikaisesti useiden megatrendien edessä: ilmastonmuutos ja tarve tehdä talouksistamme hiilivapaita, digitalisaatio ja tarve uudistaa töiden organisointia, käänteinen globalisaatio ja tarve säilyttää unionin talouden painoarvo.

Teollisuuden alalla kilpailu on käymässä yhä ankarammaksi ja entistäkin globaalimmaksi. Eurooppalaiset ovat jo jonkin aikaa tottuneet sanelemaan sääntöjä maailmanlaajuisesti, olemaan teknologisen kehityksen eturintamassa ja hyötymään alituisesti kasvavasta sosiaalisesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Kaikki nämä ”vankkumattomat tosiasiat” ovat kuitenkin nyt uhattuina. Eurooppa on vaarassa päätyä kolmanneksi pyöräksi Kiinan ja Yhdysvaltojen hallitsemassa uudessa maailmanjärjestyksessä.

”Entä sitten?”, joku saattaisi kysyä. Tällä seikalla on itse asiassa suurikin merkitys, sillä Euroopalla on vain vähän luonnonvaroja ja se on vuosisatojen ajan perustanut taloudellisen vaurautensa ja sosiaalisen hyvinvointinsa kansainväliseen kauppaan sekä resurssien – hopeasta mausteisiin, öljyyn ja kaasuun – saatavuuteen ja hyödyntämiseen. Eurooppa on usein ollut hallitsevassa asemassa kauppakumppaneihinsa nähden ja muokannut kauppasääntöjä ja ‑normeja etujensa mukaisesti. Se on kyennyt tekemään niin, koska sillä on ollut markkinavoimaa ja se on ollut kilpailukykyinen ja innovatiivinen.

Nyt tilanne on muuttumassa. Vaikka EU pyrkii saattamaan sisämarkkinansa valmiiksi, monia sisäisiä esteitä on edelleen jäljellä ja monet kansalliset intressit haittaavat prosessia. Ja samalla kun jäsenvaltiot kiistelevät sääntelyn yksityiskohdista, EU:n yleinen markkinavoima on hupenemassa erityisesti suhteessa Aasiaan. Ennusteiden mukaan vähintään 85 prosenttia talouskasvusta tapahtuu vuoteen 2030 mennessä EU:n ulkopuolella. Toisin sanoen muiden toimijoiden muovaamilla markkinoilla ja muiden tahojen määrittämien sääntöjen ja normien pohjalta, ja siis siellä, missä eurooppalaisilla arvoilla – sosiaalisesta suojelusta työntekijöiden oikeuksiin, työmarkkinaosapuolten vuoropuheluun sekä työelämää ja ympäristöä koskeviin normeihin – ei ole merkitystä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että eurooppalaisten yritysten ja yrittäjien on entistä vaikeampi saada kipeästi kaivattuja resursseja. Syynä tähän on paitsi se, että näiden resurssien maailmanlaajuinen kysyntä ja siten myös kilpailu niistä kasvaa, myös se, että protektionismi sekä maita, yrityksiä ja talouksia vastaan suunnatut pakko- tai vastatoimet ovat niin ikään lisääntymässä. Kaikki nämä kehityskulut vaikuttavat siihen, miten saatavilla on harvinaisten maametallien ja raaka-aineiden kaltaisia resursseja, joita valmistusteollisuutemme tarvitsee kyetäkseen toimimaan ja tarjoamaan laadukkaita työpaikkoja.

Strategisen ”riippumattomuuden” peräänkuuluttaminen ei ole ratkaisu tähän ongelmaan. Protektionismiin turvautuminen ja pyrkimys taloudelliseen omavaraisuuteen johtavat umpikujaan. Resurssiensa vähäisyyden vuoksi Eurooppa ei voi olla riippumaton, vaan sen on jatkossakin puolustettava toimivaa kansainvälistä kauppajärjestelmää.

Eurooppa tarvitsee kuitenkin strategian voidakseen puuttua tähän tilanteeseen. Sen on vähennettävä yksipuolisia riippuvuuksiaan mahdollisuuksiensa mukaan, muutettava paljon resursseja vaativia kulutus- ja tuotantomalleja, lisättävä jalostusvalmiuksiaan ja investoitava tuotantolaitoksiin tulevaisuuteen suuntautuvilla aloilla ja kehitettävä niitä, erityisesti kun on kyse korkean arvon tuotteista, joiden osalta on olennaisen tärkeää säilyttää EU:n teknologia- ja innovointipotentiaali.

Kestävyydestä ja ilmastoneutraaliudesta onkin perustellusti tulossa taloudellista toimintaamme ohjaavat periaatteet. Merkittävä Euroopan kilpailukykyyn vaikuttava tekijä on energia – sen tuotantotapa ja hinta. Energian hintojen viimeaikainen nousu on tällä hetkellä asialistan kärjessä ja aiheuttaa monia ongelmia yksityistalouksille sekä teollisuudelle ja poliitikoille. Energian hinnalla on myös historiallisesti ollut huolestuttavia geopoliittisia vaikutuksia. Euroopan energiahuolto on edelleen suurelta osin riippuvaista ulkoisista tuottajista. Tämän tilanteen muuttamisella on myönteisiä vaikutuksia talouksiimme useilla tasoilla: investoinnit useampiin uusiutuviin energialähteisiin ja hajautettu energiahuolto tukevat eurooppalaisia valmistajia, vähentävät hiilidioksidipäästöjä sekä riippuvuutta hinnoiltaan epävakaista fossiilisista polttoaineista ja alentavat energian hintoja pitkällä aikavälillä. Siksi se on Euroopalle poliittinen prioriteetti.

Samanaikaisesti on selvää, ettei EU kuitenkaan ole monoliittinen ryhmittymä. Valmiudet sopeutua näihin uusiin tarpeisiin ja käsitellä häiriötekijöitä vaihtelevat näin ollen suuresti alueittain ja jäsenvaltioittain. Siirtymä edellyttää investointeja tutkimukseen ja innovointiin, infrastruktuuriin, yritysten houkuttelemiseen, yritysten kannalta suotuisiin tuotanto- ja valmistusolosuhteisiin sekä uusiin teknologioihin ja materiaaleihin. On kuitenkin investoitava myös työntekijöille suunnattuihin tukitoimenpiteisiin rakennemuutoksen kourissa olevilla aloilla, yleissivistävään koulutukseen sekä täydennys- ja uudelleenkoulutukseen.

Kaikki jäsenvaltiot eivät ole samalla lailla valmistautuneet vastaamaan näihin vaatimuksiin. Lisäksi pandemia on kärjistänyt eriarvoisuutta jäsenvaltioiden välillä, ja hallitusten näkemykset toteuttavista toimista tai painopisteistä ovat hyvin erilaiset. Näiden erojen ei pitäisi kuitenkaan sumentaa poliittisten johtajien visiota: ilmastonmuutos ei odota seuraaviin vaaleihin, rahoitusta on saatavilla digitaalisiin ja vihreisiin investointeihin, ja julkishallinnon valmiuksien ja hyvän hallintotavan parantamisessa ei ole kysymys minkäänlaisesta taikuudesta vaan poliittisesta tahdosta. Kansalaiset ovat tietoisia meneillään olevasta rakennemuutoksesta. Se, että heidät saadaan tukemaan poliittisia toimia siihen vastaamiseksi edellyttää laajoja, erityisesti työmarkkinaosapuolten ja kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa toteutettavia kuulemis- ja viestintätoimia.

Sandra Parthie on Saksan talousinstituutin Brysselin-toimiston johtaja. Hän on Euroopan talous- ja sosiaalikomitean työnantajat-ryhmän jäsen ja aiheesta ”Miten tietyt teolliset ekosysteemit voivat edistää EU:n strategista riippumattomuutta ja eurooppalaisten hyvinvointia?” annetun ETSK:n lausunnon esittelijä.