Olen oikea onnenpekka. Pariisin olympialaiset ovat yhdeksännet olympialaiset, joissa olen saanut olla mukana. Ensimmäiset olivat Barcelonassa vuonna 1992. Neljissä kisoissa olin mitalin saavuttaneena urheilijana. Loput viisi olen kokenut kaikista mahdollisista näkökulmista: katsojana, kansainvälisen painonnostoliiton jäsenenä ja Yhdysvaltojen maajoukkueen valmentajana. Olympialaisissa on tapahtunut monenlaisia muutoksia näinä vuosikymmeninä, joina olen niiden piireissä pyörinyt. Eri kisapaikkojen lisäksi olympialaisiin on tullut uusia piirteitä. Televisiolähetysten kehittymisen ansiosta katsojat ovat päässeet lähemmäs urheilijoita ja pystyvät nyt näkemään jopa heidän kasvojensa ilmeet. Uusien urheilulajien tuominen olympiaohjelmaan on houkutellut nuorta yleisöä ja tutustuttanut meidät lajeihin, joista emme olleet aiemmin edes kuulleet. Samalla kuitenkin turvallisuusnäkökohdat muistuttavat meitä kaikkia siitä, että elämme myrskyisiä aikoja arvaamattomassa maailmassa.

Olympialaisissa kaikki on siis muutoksessa – kaikki paitsi olympialiikkeen periaatteet ja mukana olevien urheilijoiden unelmat. Olympia-aatteet ovat nykymaailmassa tärkeämpiä kuin koskaan. Ne ovat usein myös aikaansa edellä. Osallisuuden, monimuotoisuuden hyväksymisen ja sopusointuisen rinnakkaiselon kaltaiset käsitteet ovat olleet osa olympiahenkeä jo vuosikymmenten ajan, kauan ennen kuin niistä tuli yhteiskunnallisia puheenaiheita. Koska olen urheilija, olympiaedustaja, joka tuntee kivun, jonka kilpaurheilu näin korkealla tasolla aiheuttaa, tärkeintä minulle ovat kuitenkin urheilijat. Olympialaiset ovat monille näistä nuorista olemassaolon tarkoitus – ne antavat heidän elämälleen merkityksen ja muokkaavat heidän unelmiaan. Siksi minulle itselleni ei olympialaisten katselussa ole kyse tulostaulusta tai paremmuusjärjestyksestä. Kyse on urheilijoiden ilmeiden näkemisestä. Heidän ilostaan ja surustaan. Heidän kyynelistään ja riemunhuudoistaan. Kyse on ihmisistä, jotka taistelevat voittaakseen itsensä.