11-vuotiaalla Jan Štukalla Zagrebista Kroatiasta on spina bifida eli selkärankahalkio. Hän pystyy kävelemään vain ortoosien ja kävelytuen avulla, mutta tämä ei estä häntä olemasta menestynyt urheilija. Vuoden 2023 parhaan nuoren kroatialaisen parakoripalloilijan palkinnon saanut Jan on kilpaillut myös uinnissa ja harjoittelee nyt maastohiihtoa. Vapaa-ajallaan hän pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa, mutta laukoo maalit käsin. Jan ja hänen äitinsä Jasmina Bogdanović kertoivat meille, mitä liikuntamahdollisuuksia vammaisille lapsille on tarjolla, ja selittivät, miksi on tärkeää välttää mahdollisimman pitkälle sitä, että vammaisia lapsia kohdellaan erityistarpeisina.
JAN:
Milloin aloitit urheilun ja mitä urheilua olet tähän mennessä harrastanut?
Aloitin uinnin uimakoulussa kaksivuotiaana. Nelivuotiaana liityin Natator-parauintiseuraan, jossa opin kaikki uintitekniikat ja osallistuin muutamiin kilpailuihin. Jäin pois seurasta 11-vuotiaana, koska aloin pitkästyä.
Kahdeksanvuotiaana aloitin parahiihdon ja pyörätuolikoripallon. Harrastan edelleen molempia, ja ne ovat nyt suosikkiurheilulajejani.
Kokeilin myös pari kertaa kalliokiipeilyä, ja se oli hienoa, mutta aikani ei riitä senkin lajin harjoitteluun. Osallistuin myös yhtenä kesänä Krav Maga ‑kurssille. Se oli kivaa, ja haluaisin jatkaa sitä joskus tulevaisuudessa.
Mitä palkintoja olet voittanut, ja mikä niistä on sinulle tärkein?
Olen voittanut koripalloseuran kanssa useita palkintoja, ja tärkein minulle on Zagrebin paraurheiluyhdistyksen vuonna 2023 myöntämä sarjani parhaan nuoren paraurheilijan palkinto.
Miltä näyttää tyypillinen harjoittelupäiväsi? Kuinka paljon yleensä harjoittelet viikossa?
Menen aamulla kouluun ja koulun jälkeen teen ensin läksyt ja menen sitten ulos kavereideni kanssa. Illalla käyn harjoituksissa. Olen käynyt hiihdon kuivaharjoituksissa kerran viikossa, koripalloharjoituksissa kerran viikossa ja uintiharjoituksissa kerran tai kaksi viikossa. Tästä lukuvuodesta alkaen lopetan uinnin ja lisään hiihtoharjoittelua 2–3 kertaan viikossa.
Talvella käyn myös hiihtoleireillä Planicassa Sloveniassa ja joissakin Itävallan hiihtokeskuksissa. Pidän leireistä, koska kaverinikin ovat siellä, joten harjoittelun lisäksi se on myös hyvä mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.
Lisäksi käymme joskus koripallo-otteluissa muissa kaupungeissa ympäri Kroatiaa. Viime syksynä olimme myös Roomassa pelaamassa Lazion koripallojoukkuetta vastaan.
Onko sinulla suosikkiurheilijoita, joita ihailet? Haluatko jonain päivänä osallistua johonkin tärkeään kansainväliseen urheilukilpailuun?
Suosikkiurheilijani oli ennen Luka Modrić. Tällä hetkellä minulla ei ole idoleja, joten en seuraa erityisesti ketään.
Osallistuisin mielelläni kansainvälisiin urheilukilpailuihin sekä koripallossa että hiihdossa.
JASMINA:
Kuinka paljon huomiota Kroatiassa kiinnitetään vammaisten lasten urheiluun?
Vanhempana minusta tuntuu siltä, että se saa todellakin paljon huomiota. Valitettavasti vanhemmille ei anneta riittävästi tietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista, ja seurat tarvitsevat kipeästi uusia jäseniä. On sääli, että asiat ovat näin. Tilanne on tietysti paljon parempi suurissa kaupungeissa.
Onko vammaisilla lapsilla riittävästi mahdollisuuksia ja kannustimia urheiluun vai vaaditaanko vanhemmilta paljon osallistumista?
Lapsilla on mahdollisuuksia ja kannustimia, jos he ja heidän vanhempansa haluavat tarttua niihin. Kuten sanoin, vanhemmilla on vain vähän tietoa, ja jotkut heistä joko eivät halua lisää sitoumuksia tai pelkäävät, että lapsi loukkaantuu urheilussa... On harmillista, että he ajattelevat näin. Muutoin vammaisten liikunta on ilmaista, ja sillä on mielestäni erittäin myönteinen vaikutus paitsi fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen myös erityisesti sosiaaliseen integraatioon. En sanoisi, että vanhemmilta vaaditaan sen suurempaa osallistumista kuin samanikäisten terveiden lasten vanhemmilta. On tietenkin eri diagnooseihin liittyviä poikkeuksia: esimerkiksi jommankumman meistä on edelleen mentävä Janin mukana talvihiihtoleireille tai kauempana järjestettäviin otteluihin. Hänen kasvaessaan sille on kuitenkin todennäköisesti vähemmän tarvetta, ja voimme toivottavasti valita itse, lähdemmekö mukaan. Tavoitteena on, että hän voi tehdä tämän kaiken itsenäisesti. Hän harjoittelee säännöllisesti ilman meidän apuamme.
Mitä haluaisit vielä sanoa erityistarpeisen lapsen vanhempana?
Olisi vältettävä mahdollisimman pitkälle sitä, että heitä kohdellaan erityistarpeisina, ja heidät tulisi ottaa aina iän ja kykyjen mukaan päivittäisiin toimiin, jotta he kokevat itsensä muiden kaltaisiksi. Näin he voivat nähdä itsensä tavallisina lapsina, jotka tekevät joitakin asioita ”hieman eri tavalla”, mutta tekevät niitä silti! Jan pyöräilee kolmipyöräisellä pyörällä eikä kaksipyöräisellä; hän ui ja sukeltaa kuten muutkin ikäisensä, mutta hän käyttää jalkojaan vähemmän tai ei ollenkaan; hän pelaa jalkapalloa joukkueen mukana, mutta laukoo maalit käsin. ”Voimme tehdä kaikkea, mutta teemme vain joitakin asioita hieman eri tavalla” – jos lapset hyväksyvät itsensä näin, muutkin hyväksyvät heidät.
Jan Štuka on 11-vuotias Zagrebista kotoisin oleva koululainen, joka on tällä hetkellä peruskoulun viidennellä luokalla. Hän oli Natator-uintiseuran jäsen. Hän kuuluu KKI Zagrebin (pyörätuolikoripallo) joukkueeseen ja vammaisten Monoski Zagreb ‑hiihtoseuraan, jossa hän harjoittelee säännöllisesti vammaisten maastohiihto-ohjelmassa.
Jasmina Bogdanović on suorittanut muotoilun tutkinnon Zagrebin yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnan muotoilun osastolla. Hän on työskennellyt eri markkinointitoimistoissa 20 vuotta. Hän tekee tällä hetkellä osa-aikaista etätyötä pienessä grafiikkastudiossa ja pystyy näin olemaan Janin mukana hiihtoleireillä ja muissa urheilutapahtumissa. Hän on myös intohimoinen pyöräilijä, joka kulkee kaikkialle pyörällä.
