Karel Lannoo

Nykyään on muodikasta kutsua Eurooppaa kilpailukyvyttömäksi ja vaatia laajamittaista sääntelyn purkamista EU:n tasolla. Se, missä määrin taloudellinen tilanne on ongelmallinen, riippuu kuitenkin kilpailukyvyn määritelmästä, käytetystä nimittäjästä, vertailukohdasta ja olosuhteista.

Lisäksi kilpailukyky rinnastetaan virheellisesti sääntelyn purkamiseen, ikään kuin mittava yksinkertaistamiskampanja tarjoaisi ratkaisun. Onkin tärkeää, että keskustelun parametrit on määritelty oikein, sillä muutoin keskustelu uhkaa luisua hallitsemattomaksi ja ruokkia euroskeptisiä asenteita.

Kilpailukyky poliittisena tavoitteena on tehnyt paluun, vaikkakaan se ei ole koskaan ollut kokonaan poissa. On tärkeää pitää mielessä aiemmat tapahtumat. Lissabonissa maaliskuussa 2000 kokoontunut Eurooppa-neuvosto hyväksyi virallisesti Lissabonin strategian, jonka tavoitteena oli tehdä EU:sta ”maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Jo Delorsin vuosina kilpailukyky kuului Euroopan komission huolenaiheisiin. Luin juuri Paul Krugmanin vuonna 1994 julkaiseman tunnetun artikkelin, jossa hän kutsui sitä ”vaaralliseksi pakkomielteeksi”. Delors oli tuolloin huolissaan Euroopan työttömyyden kasvusta, minkä taustalla oli kilpailu Yhdysvaltojen ja Japanin taholta, ja ehdotti ratkaisuksi ohjelmaa infrastruktuuriin ja huipputeknologiaan investoimiseksi. Olemme kuulleet tämän ennenkin.

Myös lainsäädännön yksinkertaistaminen on ollut tapetilla jo pitkään. Sisämarkkinoiden lainsäädännön yksinkertaistaminen (SLIM) aloitettiin jo vuonna 1996, jolloin EU:ssa oli 15 jäsenvaltiota. Komissaari Charles McCreevy (2004–2009) kannatti vuosina 2005–2006 ”taukoja” sääntelyyn, kunnes iski rahoituskriisi. Varapuheenjohtaja Frans Timmermansin tehtäväksi taas annettiin kiristää sääntelyä Junckerin komission kaudella. Vaikka näissä suunnitelmissa ei sinänsä ollutkaan mitään vikaa, oireiden hoitamisen sijaan olisi parempi puuttua monimutkaisen sääntelyn perimmäisiin syihin eli päätöksentekoprosessiin ja lainsäädännön puutteelliseen täytäntöönpanoon. Mutta 27 jäsenvaltion unionissa se on helpommin sanottu kuin tehty.

Kilpailukyvyssä on ainakin Draghin raportin määritelmän mukaan kyse enemmänkin tuottavuudesta ja BKT:n kasvusta. Tulokset voivatkin vaihdella merkittävästi nimittäjästä riippuen. Kilpailukykyä voidaan kuitenkin mitata myös muilla tavoilla. Voitaisiin esimerkiksi tarkastella sisäistä ja ulkoista kilpailukykyä. Sisäisesti EU vaikuttaa heikolta, ja sen tuottavuus on alemmalla tasolla Yhdysvaltoihin verrattuna. Ulkoisesti EU:lla on kuitenkin kauppa- ja vaihtotaseen ylijäämää, kun taas Yhdysvalloilla on valtava kauppa- ja vaihtotaseen alijäämä, joka ei kuitenkaan vaikuta olevan ongelma (paitsi presidentti Trumpille).

EU:lla on myös paljon parempi julkisen talouden rahoitusasema kuin Yhdysvalloilla tai jopa Japanilla. Tarkkaa vertailua Kiinaan on vaikea tehdä puutteellisten tietojen vuoksi. EU:n julkisen talouden alijäämä oli vuonna 2024 noin 3,5 prosenttia suhteessa BKT:hen, kun se oli Yhdysvalloissa lähes kaksinkertainen (6,4 prosenttia). Yhdysvallat voi rahoittaa tätä kansainvälisillä markkinoilla dollarin maailmanlaajuisen aseman vuoksi, mutta EU:n ja Yhdysvaltojen keskipitkän aikavälin korot poikkeavat toisistaan, mikä herättää markkinoilla huolta Yhdysvaltojen taloudesta. Tällä hetkellä Yhdysvaltain dollarin kuuden kuukauden markkinaluoton korko on 4,8 prosenttia, kun se on euroalueella 2,5 prosenttia (euribor).

Lisäksi energian hinnat ovat olleet EU:ssa paljon korkeammat kuin Yhdysvalloissa vuoden 2021 puolivälistä lähtien, jolloin Putin alkoi manipuloida hintoja, mikä on kilpailukykyongelma valmistusteollisuudelle ja erityisesti Saksalle. Energiakustannukset ovat EU:ssa nykyään vähintään 50 prosenttia korkeammat kuin Yhdysvalloissa.

Energiapolitiikka on toinen hyvä esimerkki sääntelyä koskevaan keskusteluun: onko liiallinen sääntely ongelma? EU:lla on sisämarkkinat energianjakelua varten, mutta energiantuotanto on jäsenvaltioiden vastuulla. Tämä aiheuttaa ongelmia ylituotantomaissa, sillä se nostaa hintoja muiden maiden energiapulan vuoksi, kuten Ruotsin ja Saksan välillä tapahtuu.

Lisäksi digitaalialalla voitaisiin kysyä, onko parempi, jos sääntelyä ei ole lainkaan. Haluammeko Yhdysvaltojen tapaan sananvapautta ilman sisällön moderointia? Haluammeko oligopolistiset markkinat niin kuin meillä on nykyään?

Tämä lyhyt pohdinta osoittaa, että keskustelua kilpailukyvystä ja sääntelyn purkamisesta olisi käytävä äärimmäisen varovasti, jottei ajauduta mustavalkoiseen keskusteluun, joka voisi vaikuttaa kielteisesti vakaaseen talouspolitiiseen päätöksentekoon.