Kun astuin Sharm el-Sheikissä COP27-kokouksen ilmoittautumisaulaan, hämmennyin täysin: ihmisistä, tapahtumien määrästä ja monimuotoisuudesta, kaikesta melusta. Osaatko kuvitella tilanteen, jossa tuhannet ihmiset puhuvat samanaikaisesti mutta kukaan ei kuuntele? Sitä on vaikea kuvailla.

Parhaiten se onnistuu ehkä käyttämällä raamatullista vertauskuvaa Baabelin tornista, jota rakentaessaan ihmiset alkoivat yhtäkkiä puhua eri kielillä, eivätkä he pystyneet kommunikoimaan eivätkä työskentelemään yhdessä saattaakseen rakennustyön päätökseen. Myös tämänvuotisessa COP-kokouksessa kävi selväksi, että yhteistyö yhteisen asian hyväksi ei ole ongelmatonta. Tuhannet ihmiset, joilla kaikilla oli oma asialistansa ja omat huomion kohteensa, puhuivat samanmielisten ihmisten kanssa omissa sosiaalisissa kuplissaan. Muodollisia neuvotteluja varjostivat jollain tapaa sirkuksenomaiset markkinat, joilla jopa tapahtumapaikan löytäminen oli vaikeaa ajanpuutteen tai etäisyyden vuoksi. Keskustelut oli suunniteltava etukäteen, ja vain harvat asiat saattoi jättää sattuman varaan.

Tarvitsemmeko tällaisia tapahtumia? Luovatko ne toivoa? Mielestäni tällaiset tapahtumat kaipaisivat logistisia parannuksia. Koska kyseessä on kuitenkin ainoa vuosittainen tapahtuma, jossa niin monet eri sidosryhmät tapaavat ja jakavat saman todellisuuden, intohimon ja vilpittömän huolen tulevaisuudestamme, minun on todettava, että COP27 antoi toivoa. Ehkä se johtui yhdessä koetusta marraskuun lämpimästä säästä, ylihinnoitellusta ruoasta ensimmäisellä viikolla tai myöhäisillan kokouksista. Ehkä syynä ovat tarinat, joita kuulimme ja jaoimme ihmisten kanssa kaikkialta maailmasta. Ehkä syynä oli sen tiedostaminen, että ilmastonmuutos aiheuttaa jo menetyksiä ja vahinkoa kaikkialla ja että kysymys siitä, pitäisikö ryhtyä toimiin vai ei, on lakannut olemasta kysymys.

YOUNGO-verkostoon kuuluvana ja puolueen valtuuttamana henkilönä, kaikesta melusta, sirkusmaisesta ympäristöstä ja tapahtumatulvasta huolimatta, minulle kirkastui heti kansojen täysistunnon jälkeen tämä: jos et edusta mitään, lankeat mihin tahansa.

Taistelua ilmastonmuutosta vastaan ei tulla koskaan voittamaan neuvottelusaleissa. Se voidaan voittaa ainoastaan käytännön työllä, yhteistä asiaa ajaen. Yhdessä voimme murtaa pelon seinät – kuin vesipisarat, jotka liittyvät jokiin, jotka pystyvät muovaamaan rotkoja ja siirtämään vuoria. Meidän on rakennettava liittoumia, varmistettava näkyvä demokraattinen osallistuminen ja kunnioitettava ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa.
 
Emme voi toistaa samoja tekoja ja odottaa niiltä erilaista tulosta. Jos emme tee mitään, hintana on maapallon tuhoutuminen. On siis korkea aika lakata toistamasta ”liian vähän, liian myöhään” -hokemaa, ottaa valtava kunnianhimoinen luottamuksen harppaus ja varmistaa osapuolten todellinen sitoutuminen Sharm el-Sheikhin COP27-kokouksessa tehtyihin päätöksiin.