Adélaïde Charlier, nuori ilmasto- ja ihmisoikeusaktivisti ja yksi Youth for Climate Belgium -järjestön perustajista, luettelee kaiken, mikä on pielessä COP29-ilmastosopimuksessa, josta juuri neuvoteltiin Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa. Monet pitävät COP29-ilmastosopimusta rikkoutuneen luottamuksen ja ilmaston epätasa-arvon symbolina, sillä se tuotti katkeran pettymyksen haavoittuvassa asemassa oleville maille ja kansalaisyhteiskunnalle.

Maailma on hiljattain Bakussa pidetyn COP29-ilmastokokouksen jäljiltä jakautunut: haavoittuvassa asemassa olevat kansakunnat ja kansalaisyhteiskunta ilmaisevat syvää turhautumistaan ja katsovat, että luottamus on petetty. Vaikka sopimukseen päästiin ja siinä luvattiin vuosittain 300 miljardia Yhdysvaltain dollaria kehitysmaiden auttamiseen ilmastonmuutokseen sopeutumisessa vuoteen 2035 mennessä, summa jää selvästi alle sen, mitä ilmastokriisin etulinjassa olevat kiireellisesti tarvitsisivat.

”Ei sopimusta on parempi vaihtoehto kuin huono sopimus”

Fossiilisten polttoaineiden sulkusopimus -aloitteen maailmanlaajuisen osallistumisen johtaja Harjeet Singh määritti neuvottelujen sävyn 24 tuntia ennen lopullisen sopimuksen hyväksymistä: ”Ei sopimusta on parempi vaihtoehto kuin huono sopimus.” Hänen lausuntonsa heijasti jännitteiden lisääntymistä ilmastokriisistä kärsivien maiden, kansalaisyhteiskunnan ja vauraampien maiden välillä. Sunnuntaihin mennessä kokouksessa oli tullut esiin huolestuttava todellisuus, jossa sopimukseen sisältyi vain yksi taloudellinen tavoite: lupaus 300 miljardista Yhdysvaltain dollarista vuodessa vuoteen 2035 mennessä. Tämä tavoite on naurettava, koska se on paljon vähemmän kuin mitä haavoittuvassa asemassa olevat valtiot olivat yhdessä vaatineet (1,3 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria sopeutumista, lieventämistä sekä tappioiden ja vahinkojen torjumista koskevien tarpeiden kattamiseksi).

Tämä sopimus on sidottu uuteen yhteiseen määrälliseen ilmastorahoitustavoitteeseen, jonka tarkoituksena on rahoittaa ilmastosiirtymää kehitysmaissa. Tavoite on kolme kertaa korkeampi kuin vuonna 2009 asetettu 100 miljardin Yhdysvaltain dollarin tavoite, joka saavutettiin vasta vuonna 2022 kaksi vuotta myöhässä. Se ei silti ole vielä läheskään riittävä. Jos otamme huomioon inflaation, vuoden 2009 100 miljardin Yhdysvaltain dollarin sitoumus olisi 258 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2035 mennessä, mikä merkitsee sitä, että todellinen panos oli vain 42 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Haavoittuvassa asemassa olevien maiden vaatimus on ollut selvä: ”Biljoonia, ei miljardeja”.

Ehdotetun taloudellisen tavoitteen rakenne on aivan yhtä suuri pettymys kuin itse määrä. Tavoite ei sisällä erityistä sitoumusta julkisiin rahoitusmekanismeihin, kuten avustuksiin tai tukiin, joita globaalin etelän maat tarvitsevat kriittisesti.

Tavoitteessa ei myöskään ole alatavoitteita, jotka koskisivat riittävää rahoitusta lieventämiseen, sopeutumiseen sekä tappioiden ja vahinkojen torjuntaan. Se, että sopeutumiseen ei panostettu selkeästi, ja se, että ensisijaisesti kansainvälisten kehityspankkien ja yksityisen sektorin rahoittamia lieventämistoimia painotettiin kohtuuttomasti, osoittavat, että emme ole oppineet mitään vuodesta 2009, jolloin sopeutumisrahoitus oli merkittävästi alimitoitettua, mitä pahensivat tilivelvollisuuden sekä tappioihin ja vahinkoihin varatun rahoituksen puute.

Vaikka sopimuksessa mainitaankin menetykset ja vahingot, niihin viitataan vain epämääräisesti ja pinnallisesti sen sijaan, että ne sisällytettäisiin sopimukseen tarkoituksenmukaisesti. Kehys mahdollistaa myös voimakkaan tukeutumisen yksityiseen rahoitukseen, mukaan lukien julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksiin, julkisista varoista tuettuihin vähäriskisiin yksityisiin investointeihin ja täysin yksityisiin investointeihin, joita kannustetaan aktiivisesti.

Historiallisten vastuiden huomiotta jättäminen

Riittämättömän rahoituksen lisäksi sopimus on paljastanut syviä railoja ilmastodiplomatiassa. Varakkaammat valtiot ovat jättäneet huomiotta eriytyneen vastuun periaatteen ja siirtäneet osan taloudellisesta taakasta haavoittuville maille, jotka jo kärsivät ilmastovaikutuksista. Intian, Kuuban, Bolivian ja Nigerian kaltaiset kansakunnat ilmaisivat vihansa ja syyttivät rikkaita maita siitä, etteivät ne ole maksaneet aiemmista kasvihuonekaasupäästöistään.

Luottamus on tämän laiminlyönnin seurauksena päreinä, ja jännitteet ovat saavuttaneet tason, joka on ennennäkemätön COP-neuvottelujen historiassa. Sopimuksen 300 miljardin Yhdysvaltain dollarin sitoumus kalpenee YK:n asiantuntijoiden arvion rinnalla, jonka mukaan kehitysmaissa (Kiinaa lukuun ottamatta) tarvitaan vuoteen 2035 mennessä vähintään biljoonaa Yhdysvaltain dollaria.

Huono sopimus paineen alaisena

Maailman köyhimmät ja haavoittuvimmat valtiot, mukaan lukien 45 vähiten kehittynyttä maata ja 40 pientä saaristovaltiota, hyväksyivät sopimuksen lopulta valtavan poliittisen painostuksen alaisena. Pelko siitä, että mitään sopimusta ei saada aikaan – erityisesti nyt, kun Trumpin presidenttikausi uhkaa tulevaa ilmastokehitystä – pakotti nämä maat suostumaan sopimukseen. Monille sopimus oli katkera kompromissi: he joutuivat hyväksymään riittämättömän rahoituksen saadakseen välitöntä apua.

Viivästyksen hinta

Tämä ”huono sopimus” ei ole vain isku diplomaattisiin suhteisiin, vaan sillä on tuhoisia seurauksia miljoonille ihmisille. Äärimmäiset sääolot, merenpinnan nousu ja luonnonvarojen niukkuus ovat jo työntäneet haavoittuvat maat äärirajoilleen. Varakkaampien maiden hallitusten on tunnustettava, että ilmastotoimiin investoiminen nyt maksaisi paljon vähemmän kuin sen odotteleminen, että luontoäidin meiltä perimä katastrofaalinen lasku kasvaa entisestään.

COP29-kokouksen lopputulos jättää painokkaan muistutuksen: ilmastokriisi vaatii rohkeita, kiireellisiä toimia ja oikeutta niille, joita kriisi eniten koskee. Ilman muutossitoumuksia syvennämme vuosi vuodelta kuilua globaalin pohjoisen ja etelän välillä, mikä heikentää maailmanlaajuisen ilmastoyhteistyön ydintä.

Kun suuntaamme katseemme kohti COP30-kokousta, on selvää, että taistelu ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta ei ole vielä läheskään ohi.

Adélaïde Charlier on 23-vuotias eurooppalainen ilmasto-oikeusaktivisti, joka tunnetaan parhaiten yhtenä Youth for Climate Belgium -järjestön perustajista ja nyt myös Bridge -organisaation (joka yhdistää nuoriso- ja ilmastopolitiikan) perustajana. Hänet on mainittu myös yhdysvaltalaisen Forbes-talouslehden luettelossa alle 30-vuotiaista vaikuttajista (Forbes 30under30).