Helmikuussa 2015 Euroopan komissio julkaisi energiaunionipaketin, joka on ”joustavaa energiaunionia ja tulevaisuuteen suuntautuvaa ilmastopolitiikkaa koskeva puitestrategia”. Tehtiin monia hyviä ehdotuksia ja lukuisia lupauksia muun muassa tuontiriippuvuuden merkittävästä vähentämisestä, uusiutuvien energialähteiden käytön jatkuvasta laajentamisesta ja Euroopan saattamisesta maailman kärkeen uusiutuvan energian alalla. Todettiin, että kansalaiset on asetettava keskeiseen asemaan politiikassa...

Jos olisimme työskennelleet johdonmukaisesti näiden ehdotusten toteuttamiseksi, emme olisi uponneet niin syvälle tämänhetkiseen kriisiin. Ja kuitenkin jäsenvaltiot näyttivät olevan tyytyväisiä vanhoihin toimintalinjoihinsa: Saksa antoi itsensä häikäistyä Putinin tarjoamista halvoista fossiilisista polttoaineista ja jopa julisti uusiutuvien energialähteiden käytön laajentumisen olevan ”liian nopeaa”. Jälkimmäistä rajoitettiin, ja tuloksena oli tuulivoimateollisuuden todellinen romahdus, jossa menetettiin noin 40 000 työpaikkaa. Puola ei ole onnistunut toimimaan johdonmukaisesti ja siirtymään pois hiilen käytöstä, ja Ranska jatkaa unelmointia ydinvoiman väitetyistä eduista. Todellisuus näyttää kuitenkin jokseenkin synkältä, sillä ilmastonmuutoksen astuttua kuvaan yli puolet Ranskan reaktoreista oli kytkettävä irti verkosta teknisten ongelmien ja jäähdytysveden riittämättömyyden vuoksi. EU:n riippuvuus energian tuonnista ei ole koskaan ollut niin suurta kuin vuonna 2021, ja ilmastoystävällisten teknologioiden tutkimus- ja kehitysmenot ovat maailmanlaajuisesti alhaisella tasolla.

On olemassa vain kaksi todellista vaihtoehtoa, joilla voidaan ratkaista nykyinen energiaongelma ja torjua ilmastonmuutosta: paljon aiempaa järjestelmällisempi säästäminen ja uusiutuvan energian käytön todella massiivinen laajentaminen. On erinomaiset mahdollisuudet toteuttaa ne molemmat. Myönteistä on, että sisäiset tuuli- ja aurinkovoimavaramme tuottavat paljon halvempaa sähköä kuin (nykyisin) vielä voimakkaasti tuetut fossiiliset voimalaitokset ja ydinvoimalat.

Sen vuoksi on rakennettava paljon uusia hajautettuja tuotantorakenteita, mutta luotava myös uusia sidosryhmiä, joiden olisi muodostettava energiasiirtymän runko. Tämä johtuu siitä, että energiasiirtymä edellyttää yhteiskunnallista hyväksyntää, ja se voidaan saada aikaan vain jos saamme ihmiset mukaan. Esimerkiksi Saksan vihreistä voimalaitoksista 90 prosenttia kuuluu yksityisille kansalaisille, maataloustuottajille, osuuskunnille, pk-yrityksille ja kunnallisille energialaitoksille, ei suurille energiapalveluja tuottaville yrityksille. On kuitenkin vain vähän näyttöä strategioista, joilla tuettaisiin aidosti kansalaisyhteiskunnan osallistumista niin, että voitaisiin lisätä mahdollisuuksia tuottaa ja käyttää hajautettua energiaa työllisyyden kohentamiseksi ja varmistaa yleinen sitoutuminen ja osallistuminen energiasiirtymään edistämällä tuottajakuluttajien roolia ja lähienergiaa. Maksamme tästä nyt ja tulevina kuukausina karvaan hinnan. Valitettavasti sama koskee ilmastoa.

Lutz Ribbe, kestävän kehityksen seurantaryhmän puheenjohtaja, ETSK:n jäsen