Tetyana Ogarkova: Vladimir Putinin viimeinen sota

Yksi ensimmäisistä iskuista tuhosi Brovaryn sotilasalueella sijainneen kerrostalon, jossa vanhimman tyttäremme tanssinopettaja asui. Joitakin tunteja myöhemmin otin auton ja lähdin etsimään ystävääni, joka ei enää vastannut puheluihin. Vastaani tuli ukrainalaisia panssarivaunuja. Niiden telaketjut jättivät jälkiä asfalttiin.

Tämä tuskallinen herätys 24. helmikuuta 2022 tuhosi entisen maailmamme ikuisiksi ajoiksi, emmekä ole enää pystyneet nukkumaan. Emme voi kuin ihmetellä tätä uutta todellisuuttamme.  Sodan ensimmäisen viikon aikana kuulimme ensimmäistä kertaa ystäviemme kaatuneen taistelussa. Olemme myös nähneet, että Ukrainan armeija pystyy vastustamaan ”maailman toiseksi parasta armeijaa”. Olemme nähneet eurooppalaisten toimittavan meille aseita ja keskustelevan tulevista pakotteista.

Katsomme ennen kaikkea Venäjää hämmennyksen vallassa. Emme olisi voineet kuvitellakaan niin halpamaisia tekoja: sotilaat kerskailevat vaimoilleen, miten he ovat varastaneet kahvinkeittimiä, mattoja ja jopa pesukoneita tuhotuissa kylissä. Emme voi käsittää heidän uskomatonta julmuuttaan: he tappavat aseettomia siviilejä ampumalla selkään, raiskaavat ukrainalaisnaisia näiden lasten edessä ja polttavat näiden ruumiit. He pommittavat sairaaloitamme ja ampuvat ohjuksia meitä kohti poikkeuksetta joka päivä. Emme voi käsittää heidän typeryyttään: yli kuukauden ajan heidän sotilaansa kaivoivat poteroita Tšernobylissa, kunnes heidät täytyi siirtää Valko-Venäjälle säteilyoireiden vuoksi, ja nyt he jo kuolevat niihin.

Emme voi kuin ihmetellä nyky-Venäjän todellisuutta. Putin ei ole yksin käydessään tätä sotaa. Levada-keskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan 85 prosenttia venäläisistä tukee Putinia.
On aika katsoa kasvoihin tätä uutta todellisuutta. Ukrainanaisten sotilaiden sankarillinen vastarinta, Ukrainan läntisten kumppaneiden sotilasapu ja tiukat pakotteet toimivat.

Sota on kuitenkin edelleen käynnissä. Tärkeintä on jaksaa, olla luovuttamatta, olla lankeamatta houkutukseen hyväksyä kevyesti tai liian nopeasti sovittu tulitauko – riippumatta siitä, kuinka kauan tätä kestää. Kaikki me haluamme rauhaa. Meillä on ainutlaatuinen tilaisuus varmistaa, että tämä Venäjän hirvittävä hyökkäys olisi sen viimeinen sota. Tulitauoista, alueiden luovutuksista tai kompromisseista ei ole mitään hyötyä – ellei sitten haluta antaa Venäjälle osittaista voittoa ja lietsoa venäläisen yhteiskunnan aggressiivisia ja kostonhimoisia asenteita.
Transnistria vuonna 1992, Georgia vuonna 2008, Krim ja Donbass vuonna 2014 – joka vuosikymmenellä Venäjä kärjistänyt alueen haasteita ja vaaroja. Kreml on käyttänyt hyväkseen lännen heikkouksia ja jatkanut hyökkäyksiään. Katsokaamme todellisuutta kasvoihin. Rauhan saavuttamiseksi meidän on jatkettava sotaa – sotaa Venäjää vastaan.

Meiltä vaaditaan rohkeutta, paljon rohkeutta. Sitä ei vaadita ainoastaan Ukrainan sotilailta, vaan myös läntisiltä kumppaneilta, jotta ne tiukentaisivat pakotteita Venäjän talouden tuhoamiseksi ja toimittaisivat ukrainalaisille tarvittavia hyökkäysaseita, jotta venäläiset joukot voitaisiin työntää rajan taakse.  

Tarvitaan myös tinkimättömyyttä. Se on tarpeen, koska Venäjän väistämättömän tappion jälkeen jokaisen Venäjän kansalaisen on kannettava historiallista vastuuta tästä epäinhimillisestä julmuudesta. Jälleenrakennusta maksetaan kahden tai kolmen sukupolven ajan. Historian oppikirjoissa on tehtävä tarkkaan selkoa heidän sotarikoksiaan. Moskovan keskustaan on perustettava Mariupolin tai Butšan taisteluista kertova museo.

Vasta tämän itsetuhoisen sodan jälkeen voidaan ajatella toisenlaista Venäjää, jolla ei enää olisi haavoittuneen imperiumin kompleksia ja halua palauttaa muinaista suuruuttaan naapuriensa kustannuksella.

Kun heräisimme 24. helmikuuta 2022 kello 5 aamulla kuulimme Putinin puhuvan ”denatsifikaatiosta” ja ”demilitarisoinnista” ”sotilaallisen operaationsa” tavoitteina. Mutta Ukraina ei tarvitse ”denatsifikaatiota” tai ”demilitarisointia”. Niitä tarvitsee sen sijaan Venäjä.