Aurélie Vauthrin-Ledent: Kyllä vain: kulttuuri on ennen kaikkea välttämätöntä

Sanan ”kulttuuri” yhteydessä ei ole koskaan mainittu niin usein sanaa ”välttämätön” kuin tämän terveyskriisin ja sitä seuranneen talouskriisin aikana – ja tuskin koskaan sen jälkeen, kun synnyin 40 vuotta sitten 28. maaliskuuta 1981. On selvää, että monet yhteiskunnan toimintamallit tulevat muuttumaan. Monet asiat kyseenalaistetaan perinpohjaisella tavalla kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Sanan ”välttämätön” käyttö sai alkunsa siitä, kun ensin meidät kulttuurialan ammattilaiset luokiteltiin ”ei-välttämättömiksi”. Luokittelusta ”ei-välttämättömiksi” on itänyt yhä kasvava liike, joka etenee vääjäämättömästi kohti tilanteen tiedostamista yhä selvemmin ja laajemmin.

Vastoin kaikkia odotuksia taide- ja kulttuurielämä, joka ensin sysättiin sivuun ja piiloon, on päätynyt valokeilaan, joka on varsin erikoinen ja jossa on ennen kaikkea katkera sivumaku.

Olen kulttuuri-ihminen. Elän kulttuurista ja luon kulttuuria. Olen näyttelijä, laulaja, ohjaaja, kirjailija, näyttämötaiteen ja ranskan kielen opettaja, Belgian ranskankielisen teatterin editoija ja festivaalin ohjelmatuottaja, ja minua kiinnostavat erityisesti kuvataide, näyttämötaide sekä liikunta- ja tanssitaide. Tarvittaessa käärin epäröimättä hihat ja teen myös fyysisiä töitä, joskus hanttihommiakin, joilla useinkaan ei ole kovin suurta arvoa yhteiskunnan silmissä. En pelkää työtä. Työ on tehnyt minusta sen, joka olen. Työ on tärkein arvo, jonka vanhempani ovat minulle opettaneet. Kulttuuri on kuitenkin minulle kuin kolmas vanhempi. Kulttuuri on tehnyt minusta valmiin ja toiminut elämässäni yhteenliittävänä voimana, ja se on vaikuttanut perinpohjaisiin mullistuksiin elämässäni: suunnanvaihdoksiin, sisäisiin vallankumouksiin ja elämänmuutoksiin. Kulttuuri on avannut silmäni mutta ennen kaikkea sydämeni. Elämäni parhaimpia matkoja ovat olleet unohtumattomat hetket, jotka olen viettänyt sieluani koskettaneen sellomusiikin, tarkkaavaisten katsojien silmien edessä tanssineen Shakespearen tai seinällä tai museossa vastaan tulleen pohjattoman syvän maalauksen äärellä. Puhumattakaan teatterin ihmeellisestä maailmasta, joka ei koostu vain näyttämöstä ja tekstistä, vaan monisäikeisestä, moniulotteisesta universumista, johon kuuluvat taiteenmuodot marioneteista improvisointiin ja sanataiteesta ihmiskehon liikekieleen. Teatterissa on yhtä monta alalajia ja genreä kuin lääketieteessä.

Kuten kaikki tietävät, olemme nyt olleet pysähdyksissä vuoden ajan. Ammattialamme ahdinko on valtava: kärsimme henkisesti mutta myös taloudellisesti, koska esittävän taiteen ammattien harjoittamisen mahdottomuus on johtanut syvään talouskriisiin. Esittävän taiteen ammatteja ei tunneta kovin hyvin, mutta luettelo on pitkä: kirjoittajat, ohjaajat, näyttelijät, puvustajat, dramaturgit, valo- ja ääniteknikot, lavasterakentajat, näyttämösuunnittelijat, maskeeraajat, avustajat ja kaikki esi- ja jälkituotannon ammatit: jakelijat, tiedottajat, markkinoijat, teatterihenkilökunta, paikkavarauksista huolehtiva henkilökunta ja monet muut.

On myös muistettava, että tilanteesta kärsii myös – mikä on ehkä vieläkin merkittävämpää – yleisö eli kaikki ihmiset. Heillä on valittavanaan enää vain Netflix ja kirjat, ja monet valitsevat liian nopeasti, miettimättä, kuvallisen viihteen, joka on helppo ja kertaluonteinen kulttuurin osa-alue. Tarjolla on enää vain eristäytymistä, ei enää jakamista ja avoimuutta, naurun ja unelmoinnin hetkiä tai kaukomatkoja turvallisesti punaisella sametilla päällystetyssä katsomon nojatuolissa.

Kärsimystä tuottaa myös oppimisen loppuminen, sillä onhan kulttuuri paras elämän opettaja!

Ennen kaikkea kyse on siitä, että sana ”välttämätön” on nyt leimattu ja liitetty kulttuurialan ammatteihin, kun maidemme johtajat ensin epäoikeudenmukaisesti olivat julistaneet ne ”ei-välttämättömiksi”. En suinkaan kapinoi, mutta minussa elää vankkumaton ja hurja toive – niin kuin kaikki toiveet ovat – lähitulevaisuudesta, jossa kaikki aina kuullessaan sanan ”kulttuuri” liittäisivät sen aina ja ikuisesti ja ensimmäisenä sanaan ”välttämätön”.

Silloin kävisi niin, että ne, jotka halusivat haudata meidät, ovatkin saaneet kulttuurin itämään ja kasvamaan ennennäkemättömällä tavalla. Tulevaisuus näyttää, mutta minä uskon tähän vankasti ja horjumattomasti. Kriisin jälkeen mitään kulttuuriin liittyvää ei enää koskaan aliarvosteta.

Aurélie Vauthrin-Ledent