Epävarmuus on levinnyt kaikkialle yhteiskuntia kalvavan sairauden tavoin, ja ihmiset tuntevat olevansa ulkopuolisten voimien armoilla vailla vaikutusmahdollisuuksia, sanoo yliopistoprofessori ja palkittu kirjailija Albena Azmanova, joka piti vaikuttavan pääpuheenvuoron ETSK:n kansalaisyhteiskuntaviikolla. ETSK-infon haastattelussa Azmatova käy läpi epidemian keskeisiä syitä, joista yksi on taipumus asettaa tasa-arvo taloudellisen vakauden edelle.

Kansalaisyhteiskuntaviikon pääpuheenvuorossasi puhuit epävarmuuden epidemiasta heikentyvien poliittisten vapauksien juurisyynä. Kuvailit sitä näkymättömäksi sairaudeksi, joka uhkaa viedä meiltä järjen. Voitko kertoa lisää siitä, mitä tarkoitat ”epävarmuuden epidemialla”? Mistä se on saanut alkunsa?

Ihmiset kokevat yhä syvempää turhautumista ja epätoivoa. Se on johtanut kuolemantapauksiin – etenkin itsemurhiin työpaikoilla – joita varakkaissa yhteiskunnissa tapahtuu kasvavissa määrin. Nämä tapaukset ovat musertavin ja siten näkyvin jäävuoren huippu, jonka alla piilee valtava määrä taloudellisesta turvattomuudesta johtuvaa epävarmuutta. Vaikka ihmisten raivo tai hiipuva luottamus poliittisiin instituutioihin nostetaan usein esiin, kyse ei ole vain niistä. Epäluottamus voi olla tervettä: se saa vaatimaan vastuuvelvollisuutta. Viha voi olla rakentavaa: se voi käynnistää taistelun oikeudenmukaisuuden puolesta ja johtaa merkittäviin muutoksiin.

Yhteiskuntiamme tätä nykyä vaivaava sairaus – se, mistä työssäni puhun kaikkialle levinneenä epävarmuutena – on jotain muuta. Siinä on kyse erityisestä turvattomuudesta, syvästä voimattomuuden kokemuksesta, jonka aiheuttaa tunne hallitsemattomien voimien armoilla olosta.

Yksilöinä koemme epävarmuuden kyvyttömyytenä selviytyä oman elämämme perustehtävistä. Tämä kyvyttömyyden kokemus saa pelkäämään sitä, että menettää omistamansa tai saavuttamansa – työn, säästöt, suorituskyvyn, mielenterveyden. Ongelma ei siis niinkään ole köyhyys tai eriarvoisuus, vaan koettu tai ennakoitu menetys, pelko kaiken romahtamisesta. Yksilön kannalta epävarmuus on juuri tätä.

Yhteiskunnan tasolla epävarmuus koetaan kyvyttömyytenä ohjata yhteiskunnan toimintaa ja hallita vastoinkäymisiä. Hyvänä esimerkkinä toimii koronakriisi. Miten voi olla mahdollista, että vauraat, tieteellisesti kyvykkäät ja institutionaalisesti kehittyneet yhteiskunnat kohtasivat kansanterveysongelman – jonka syynä oli virus, joka ei ollut täysin tuntematon tai erityisen tappava – ja antoivat sen kehittyä vakavaksi terveydelliseksi ja lopulta taloudelliseksi ja sosiaaliseksi kriisiksi? Koska hallitukset olivat leikanneet voimakkaasti julkisia investointeja, muun muassa terveydenhuollosta.

Epävarmuuteen liittyy toinenkin piirre. Sen taustalla on tietynlainen politiikka, uusliberalistinen vapaiden markkinoiden ja avoimien talouksien yhdistelmä, jossa päätökset tehdään kannattavuuden perusteella. Keskusta-vasemmistolaisen ja keskusta-oikeistolaisen eliitin tavoitteena on ollut varmistaa kansallinen tai EU:n kilpailukyky globaaleilla markkinoilla, joilla voittoja tavoitellaan koko maapallon mittakaavassa. Ne heikensivät siksi työsuhdeturvaa (tarjoten yrityksille joustavuutta niiden kilpailukyvyn tueksi) ja vähensivät julkisten palveluiden rahoitusta. Näin ollen kaikille jaettiin enemmän vastuita, mutta niukemmin resursseja vastuiden hoitamiseen. Meidän odotetaan saavan aikaan enemmän vähemmällä.

Esimerkiksi Euroopan komissio kehottaa valtioita tekemään enemmän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hyväksi, mutta pyytää samalla myös pienentämään menoja. Ristiriita jatkuvasti kasvavan vastuun ja vähenevien resurssien välillä aiheuttaa epävarmuutta ja huolta selviytymiskyvystä. Kyse ei ole terveestä epävarmuudesta, joka herättäisi halun lähteä liikkeelle, pohtia eri vaihtoehtoja, ottaa riskejä tai näyttää, mihin pystyy. Pelko toimeentulon menetyksestä ja uhkakuvat synkemmästä tulevaisuudesta ovat pikemminkin tuhoisaa pelkoa.

Mikä on mielestäsi syynä autoritaaristen johtajien ja oikeistopuolueiden nousuun? Millä tasolla demokraattiset vapaudet ja EU:n keskeisten arvojen kunnioittaminen ovat nyky-Euroopassa?

Oikeistolaisten autoritaaristen johtajien ja puolueiden kannatuksen lisääntymisen taustalla on poliittisesti luotu epävarmuus.  Kun tuntee olonsa epävarmaksi, kaipaa turvallisuutta ja vakautta. Voimattomiksi itsensä kokevat ihmiset asettavat toiveensa vahvoihin johtajiin, joiden odotetaan tuovan välitöntä vakautta rautaisella otteellaan. Nämä johtajat muun muassa lisäävät sotilasmenoja ja vahvistavat poliisin valtaa – kuten nyt EU suunnittelee tekevänsä.

Perustan tälle loivat keskustapuolueet, jotka aiemmin, uusliberalismiin nojaten, tekivät yhteiskunnista epävarmempia. Valitettavasta nykytilanteesta on mielestäni vastuussa etenkin keskustavasemmisto. Vaikka sosiaalinen demokratia on julistautunut oikeudenmukaisuuden puolustajaksi, sen puitteissa on keskitytty torjumaan vain yhdenlaista epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoisuutta. Ihmiset kuitenkin kaipaavat taloudellista vakautta eli kykyä hallita elämäänsä ja suunnitella tulevaisuutta.

Kuvittele, että saavutettaisiin täysin tasa-arvoinen mutta syvästi epävarma yhteiskunta – se tuskin olisi kukoistava yhteiskunta. Kansalaiset eivät myöskään välttämättä tahdo poistaa eriarvoisuutta, jos heitä sen seurauksena kohdellaan häviäjinä, joille suodaan vähäinen hyvitys nöyryyttävän uudelleenjaon kautta. Kukaan ei lähtökohtaisesti tahdo olla häviäjä.

Puhuit puheessasi myös ”uhriutumisen olympialaisista”. Mitä tarkoitat niillä, ja miksi niistä tulisi luopua?

Viimeisten viiden vuosikymmenen aikana syrjinnän vastainen taistelu on näyttäytynyt identiteettipolitiikkana. Historiallisesti syrjittyjä ryhmiä on kohdeltu ”suojeltuina vähemmistöinä”, joiden asemaa on pyritty parantamaan positiivisella erityiskohtelulla, kuten kohdennetuilla edistämistoimilla ja kiintiöjärjestelmillä. Kun kaikkialla kuitenkin vallitsee epävarmuus ja hyvistä työpaikoista tai muista resursseista on pulaa, suojellut ryhmät alkavat kilpailla niille tarjotuista rajallisista resursseista. Tällaisessa ilmapiirissä uhrin asemasta tulee eräänlainen valttikortti: mitä vakavampana uhrius nähdään, sitä painokkaammin voi vaatia suojelua.

Tämä luo vihamielisyyttä kilpailevien ryhmien välille ja heikentää solidaarisuutta. Toisaalta yksikään ryhmä ei todella voita, koska kaikki pysyttelevät uhreina. Onhan juuri uhrina olo ja syrjityksi tuleminen se, joka oikeuttaa vaatimuksen suojelusta. Epäreilun kilpailun resursseista ja erityissuojelusta voi voittaa vain eliitti, joka jalomielisesti jakaa holhoustaan. Lopputuloksena on, että vailla vaikutusmahdollisuuksia olevat ryhmät pitävät toisiaan vihollisina ja taistelevat keskenään, kun taas heidän suojelijansa, poliittiset eliitit, saavat näiden taisteluiden seurauksena lisää valtaa. 

Mistä syystä kansalaisyhteiskunta on tällaisessa tilanteessa tärkeä tekijä, joka auttaa turvaamaan usein itsestäänselvyyksinä pidetyt demokratian ja kansalaisvapaudet? Miksi juuri kansalaisyhteiskunta, pikemmin kuin demokraattiset vaalit, voi toimia vastalääkkeenä vallan väärinkäytölle?

Äänestäessämme olemme yksin. Voimattomuuden ja turvattomuuden tunteesta kumpuaa syvä ahdistus, jota ilmaisemme äänestämällä. Tämä selittää taantumuksellisten puolueiden nousun vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Kansalaisyhteiskunta toimii eri periaatteella ja sillä on erityinen voimanlähde: yhteenkuuluvuus. Yhdessä muiden kanssa, yhdistyneinä yhteisen asian puolesta, emme ole yksin – epävarmuuden ja voimattomuuden tunne helpottaa, koska voimme luottaa tovereidemme tukeen. Epävarmuuden vähetessä myös pelko väistyy. Silloin on mahdollisuus katsoa eteenpäin ja ajatella rohkeammin.

Albena Azmanova on valtio- ja yhteiskuntatieteiden professori Lontoon City Saint George’s -yliopistossa ja toimii yhtenä Emancipations-tiedejulkaisun päätoimittajista. Hänen viimeisin kirjansa, Capitalism on Edge (2020), on voittanut lukuisia palkintoja, muun muassa Michael Harrington -kirjapalkinnon, jonka American Political Science Association myöntää poikkeuksellisen ansiokkaalle teokselle, joka osoittaa, kuinka tieteellisellä tutkimuksella voidaan tukea ponnisteluja kohti parempaa maailmaa.