Paraurheilun juuret ovat sodan jälkeisessä kuntoutuksessa. Urheilun avulla fysioterapiasta saatiin kiinnostavampaa ja hauskempaa. Pelit ja hauskanpito auttoivat ihmisiä löytämään elämän ilot uudelleen riippumatta siitä, olivatko he vastikään vammautuneita vai oliko heidän vammansa synnynnäinen.
Paraurheilun juuret ovat sodan jälkeisessä kuntoutuksessa. Urheilun avulla fysioterapiasta saatiin kiinnostavampaa ja hauskempaa. Pelit ja hauskanpito auttoivat ihmisiä löytämään elämän ilot uudelleen riippumatta siitä, olivatko he vastikään vammautuneita vai oliko heidän vammansa synnynnäinen.
Tarkoituksena oli erityisesti parantaa ihmisten fyysistä itsenäisyyttä ja saada heidät löytämään itselleen oma, vahva identiteetti. Nykypäivänä sanottaisiin, että kuntoutusvetoisesta liikunnasta siirryttiin vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen, eli toisin sanoen annettiin uusia vaikutusmahdollisuuksia niille, jotka kokivat, ettei heillä ollut vaikutusvaltaa tai että he olivat menettäneet vallan vaikuttaa omaan elämäänsä ja omiin päätöksiinsä. Se on ihmisoikeuksien ydintä.
Tähän liittyy luonnostaan se, miten ihminen nähdään yhteiskunnassa ja millainen käsitys muilla ihmisillä on hänestä. Henkilökohtainen toipumispolku on suoraan kosketuksissa yhteisöön, jossa ihminen elää. Urheiluun osallistuminen voi olla keino saada perusoikeudet ja ihmisarvo takaisin.
Tämä on ollut pitkä ja vaikea matka. 1960-luvun uranuurtajat olivat aikaansa edellä olevia sankareita. Sankareita he todellakin olivat noiden vuosien ja nykyajan välisellä pitkällä taipaleella. Paralympiaedustajien urheilullisuuden tunnustaminen vaati suuria ponnisteluja.
Erityisesti yksi tapahtuma jää historiaan: Soulin vuoden 1988 olympialaiset. Ne olivat huipentuma taistelussa, jonka tavoitteena oli saada tunnustusta urheilumaailmassa, jossa fyysisiin, aistinvaraisiin ja henkisiin ihanteisiin liittyvä leima oli niin voimakas, että esteet olivat jopa suurempia kuin osallistumisessa työelämään, jossa sen sijaan vallitsivat epäluulot tuottamattomuudesta. Olympialaiset olivat historialliset, koska Kansainvälinen olympiakomitea halusi järjestää vammaisten urheilijoiden kilpailut vuorotellen vammattomien urheilijoiden kilpailujen kanssa. Kokeilu jäi kuitenkin kertaluonteiseksi, koska järjestelyihin, erityisesti esteettömyyteen, liittyvät kysymykset hankaloittivat jatkamista samalla tavalla. Vaikka päätös on kiistanalainen, sen tuloksena saatiin nykyiset paralympialaiset, joissa annetaan asianmukainen tunnustus jokaisen paralympiaedustajan urheilusuoritukselle. Lopultakin urheilu oli kaikkia varten. Uusi aika alkoi.
Sen jälkeen paraurheilusta piti tehdä houkuttelevaa sille valtavalle määrälle ihmisiä, jotka seurasivat urheilua joko paikan päällä tai televisiosta. Vuonna 1988 Soulissa televisioselostajat olivat niin asiantuntemattomia, että he eivät edes tienneet kunkin yksittäisen lajin ennakkosuosikkeja. Arvattavasti tuloksena oli katastrofi. Urheilutoimittajat ovat ajan mittaan oppineet seuraamaan paraurheilijoiden edesottamuksia. Sillä on ollut valtava vaikutus mielikuvien muuttumiseen.
Tästä päästään toiseen käänteentekevään tapahtumaan: vuoden 2012 Lontoon olympialaisiin. Niiden järjestelyt olivat moitteettomat, ja erityisesti Yhdistyneessä kuningaskunnassa järjestettiin vaikuttava televisiokampanja. Stadionit olivat sen ansiosta täysiä kaikissa lajeissa. Silloin myös tietyistä urheilijoista tuli toimittajien uuden otteen ansiosta kuuluisia, aivan kuin olympialaisissa urheilevista kollegoistaan.
Maailma on muuttunut sitten 1950-luvun. Kaikki vammaiset ihmiset saavat voimaa tunteesta, etteivät he ole enää täysin näkymättömiä. Toivottavasti tämä tarina pystytään toistamaan kaikilla ihmisten elämänaloilla. Aivan kuten YK:n vammaisyleissopimuksessa todetaan, tarvitaan ajattelutavan muutos. Urheilussa sellainen on kaikesta huolimatta todellakin tapahtunut.
Mikä on paralympialaisten merkitys ja miten ne ja muut urheilukilpailut auttavat purkamaan esteitä, joita vammaiset ihmiset kohtaavat?
ETSK:n jäsen Pietro Barbieri kirjoittaa vammaisille henkilöille tarkoitettujen urheilukilpailujen historiasta ja siitä, miten kahdet olympialaiset – Soulissa vuonna 1988 ja Lontoossa vuonna 2012 – saivat aikaan erittäin tarpeellisen muutoksen vammaisuutta koskevissa käsityksissä. Lopultakin urheilu on kaikkia varten.
EU:n innovaatiokuilu - Horisontti 2020- ja Horisontti Eurooppa -puiteohjelmat
11-vuotiaalla Jan Štukalla Zagrebista Kroatiasta on spina bifida eli selkärankahalkio. Hän pystyy kävelemään vain ortoosien ja kävelytuen avulla, mutta tämä ei estä häntä olemasta menestynyt urheilija. Vuoden 2023 parhaan nuoren kroatialaisen parakoripalloilijan palkinnon saanut Jan on kilpaillut myös uinnissa ja harjoittelee nyt maastohiihtoa. Vapaa-ajallaan hän pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa, mutta laukoo maalit käsin. Jan ja hänen äitinsä Jasmina Bogdanović kertoivat meille, mitä liikuntamahdollisuuksia vammaisille lapsille on tarjolla, ja selittivät, miksi on tärkeää välttää mahdollisimman pitkälle sitä, että vammaisia lapsia kohdellaan erityistarpeisina.
11-vuotiaalla Jan Štukalla Zagrebista Kroatiasta on spina bifida eli selkärankahalkio. Hän pystyy kävelemään vain ortoosien ja kävelytuen avulla, mutta tämä ei estä häntä olemasta menestynyt urheilija. Vuoden 2023 parhaan nuoren kroatialaisen parakoripalloilijan palkinnon saanut Jan on kilpaillut myös uinnissa ja harjoittelee nyt maastohiihtoa. Vapaa-ajallaan hän pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa, mutta laukoo maalit käsin. Jan ja hänen äitinsä Jasmina Bogdanović kertoivat meille, mitä liikuntamahdollisuuksia vammaisille lapsille on tarjolla, ja selittivät, miksi on tärkeää välttää mahdollisimman pitkälle sitä, että vammaisia lapsia kohdellaan erityistarpeisina.
JAN:
Milloin aloitit urheilun ja mitä urheilua olet tähän mennessä harrastanut?
Aloitin uinnin uimakoulussa kaksivuotiaana. Nelivuotiaana liityin Natator-parauintiseuraan, jossa opin kaikki uintitekniikat ja osallistuin muutamiin kilpailuihin. Jäin pois seurasta 11-vuotiaana, koska aloin pitkästyä.
Kahdeksanvuotiaana aloitin parahiihdon ja pyörätuolikoripallon. Harrastan edelleen molempia, ja ne ovat nyt suosikkiurheilulajejani.
Kokeilin myös pari kertaa kalliokiipeilyä, ja se oli hienoa, mutta aikani ei riitä senkin lajin harjoitteluun. Osallistuin myös yhtenä kesänä Krav Maga ‑kurssille. Se oli kivaa, ja haluaisin jatkaa sitä joskus tulevaisuudessa.
Mitä palkintoja olet voittanut, ja mikä niistä on sinulle tärkein?
Olen voittanut koripalloseuran kanssa useita palkintoja, ja tärkein minulle on Zagrebin paraurheiluyhdistyksen vuonna 2023 myöntämä sarjani parhaan nuoren paraurheilijan palkinto.
Miltä näyttää tyypillinen harjoittelupäiväsi? Kuinka paljon yleensä harjoittelet viikossa?
Menen aamulla kouluun ja koulun jälkeen teen ensin läksyt ja menen sitten ulos kavereideni kanssa. Illalla käyn harjoituksissa. Olen käynyt hiihdon kuivaharjoituksissa kerran viikossa, koripalloharjoituksissa kerran viikossa ja uintiharjoituksissa kerran tai kaksi viikossa. Tästä lukuvuodesta alkaen lopetan uinnin ja lisään hiihtoharjoittelua 2–3 kertaan viikossa.
Talvella käyn myös hiihtoleireillä Planicassa Sloveniassa ja joissakin Itävallan hiihtokeskuksissa. Pidän leireistä, koska kaverinikin ovat siellä, joten harjoittelun lisäksi se on myös hyvä mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.
Lisäksi käymme joskus koripallo-otteluissa muissa kaupungeissa ympäri Kroatiaa. Viime syksynä olimme myös Roomassa pelaamassa Lazion koripallojoukkuetta vastaan.
Onko sinulla suosikkiurheilijoita, joita ihailet? Haluatko jonain päivänä osallistua johonkin tärkeään kansainväliseen urheilukilpailuun?
Suosikkiurheilijani oli ennen Luka Modrić. Tällä hetkellä minulla ei ole idoleja, joten en seuraa erityisesti ketään.
Osallistuisin mielelläni kansainvälisiin urheilukilpailuihin sekä koripallossa että hiihdossa.
JASMINA:
Kuinka paljon huomiota Kroatiassa kiinnitetään vammaisten lasten urheiluun?
Vanhempana minusta tuntuu siltä, että se saa todellakin paljon huomiota. Valitettavasti vanhemmille ei anneta riittävästi tietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista, ja seurat tarvitsevat kipeästi uusia jäseniä. On sääli, että asiat ovat näin. Tilanne on tietysti paljon parempi suurissa kaupungeissa.
Onko vammaisilla lapsilla riittävästi mahdollisuuksia ja kannustimia urheiluun vai vaaditaanko vanhemmilta paljon osallistumista?
Lapsilla on mahdollisuuksia ja kannustimia, jos he ja heidän vanhempansa haluavat tarttua niihin. Kuten sanoin, vanhemmilla on vain vähän tietoa, ja jotkut heistä joko eivät halua lisää sitoumuksia tai pelkäävät, että lapsi loukkaantuu urheilussa... On harmillista, että he ajattelevat näin. Muutoin vammaisten liikunta on ilmaista, ja sillä on mielestäni erittäin myönteinen vaikutus paitsi fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen myös erityisesti sosiaaliseen integraatioon. En sanoisi, että vanhemmilta vaaditaan sen suurempaa osallistumista kuin samanikäisten terveiden lasten vanhemmilta. On tietenkin eri diagnooseihin liittyviä poikkeuksia: esimerkiksi jommankumman meistä on edelleen mentävä Janin mukana talvihiihtoleireille tai kauempana järjestettäviin otteluihin. Hänen kasvaessaan sille on kuitenkin todennäköisesti vähemmän tarvetta, ja voimme toivottavasti valita itse, lähdemmekö mukaan. Tavoitteena on, että hän voi tehdä tämän kaiken itsenäisesti. Hän harjoittelee säännöllisesti ilman meidän apuamme.
Mitä haluaisit vielä sanoa erityistarpeisen lapsen vanhempana?
Olisi vältettävä mahdollisimman pitkälle sitä, että heitä kohdellaan erityistarpeisina, ja heidät tulisi ottaa aina iän ja kykyjen mukaan päivittäisiin toimiin, jotta he kokevat itsensä muiden kaltaisiksi. Näin he voivat nähdä itsensä tavallisina lapsina, jotka tekevät joitakin asioita ”hieman eri tavalla”, mutta tekevät niitä silti! Jan pyöräilee kolmipyöräisellä pyörällä eikä kaksipyöräisellä; hän ui ja sukeltaa kuten muutkin ikäisensä, mutta hän käyttää jalkojaan vähemmän tai ei ollenkaan; hän pelaa jalkapalloa joukkueen mukana, mutta laukoo maalit käsin. ”Voimme tehdä kaikkea, mutta teemme vain joitakin asioita hieman eri tavalla” – jos lapset hyväksyvät itsensä näin, muutkin hyväksyvät heidät.
Jan Štuka on 11-vuotias Zagrebista kotoisin oleva koululainen, joka on tällä hetkellä peruskoulun viidennellä luokalla. Hän oli Natator-uintiseuran jäsen. Hän kuuluu KKI Zagrebin (pyörätuolikoripallo) joukkueeseen ja vammaisten Monoski Zagreb ‑hiihtoseuraan, jossa hän harjoittelee säännöllisesti vammaisten maastohiihto-ohjelmassa.
Jasmina Bogdanović on suorittanut muotoilun tutkinnon Zagrebin yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnan muotoilun osastolla. Hän on työskennellyt eri markkinointitoimistoissa 20 vuotta. Hän tekee tällä hetkellä osa-aikaista etätyötä pienessä grafiikkastudiossa ja pystyy näin olemaan Janin mukana hiihtoleireillä ja muissa urheilutapahtumissa. Hän on myös intohimoinen pyöräilijä, joka kulkee kaikkialle pyörällä.
Venäjän Ukrainaa vastaan käymässä hyökkäyssodassa on kuollut lähes 500 ukrainalaista urheilijaa, joiden unelma olympialaisiin tai mihin tahansa muuhun tulevaan urheilukilpailuun osallistumisesta on särkynyt ikuisesti. Heidän muistonsa kunnioittamiseksi ukrainalainen kansalaisjärjestö Brand Ukraine kertoo traagisen tarinan kuudesta kuolleesta urheilijasta. Tarina kerrotaan käyttämällä tekoälyä, jolla heidät ikään kuin herätetään henkiin, vaikkakin vain hetkeksi. Keskustelimme digitaalisesta sisällöstä Brand Ukraine -järjestössä vastaavan johtajan Tim Makarovin kanssa, ja hän kertoi meille, että tämän Pariisin kisoissa esitellyn hankkeen perimmäisenä ajatuksena oli saada ihmiset pysähtymään ja miettimään ihmiselämän arvoa.
Venäjän Ukrainaa vastaan käymässä hyökkäyssodassa on kuollut lähes 500 ukrainalaista urheilijaa, joiden unelma olympialaisiin tai mihin tahansa muuhun tulevaan urheilukilpailuun osallistumisesta on särkynyt ikuisesti. Heidän muistonsa kunnioittamiseksi ukrainalainen kansalaisjärjestö Brand Ukraine kertoo traagisen tarinan kuudesta kuolleesta urheilijasta. Tarina kerrotaan käyttämällä tekoälyä, jolla heidät ikään kuin herätetään henkiin, vaikkakin vain hetkeksi. Keskustelimme digitaalisesta sisällöstä Brand Ukraine -järjestössä vastaavan johtajan Tim Makarovin kanssa, ja hän kertoi meille, että tämän Pariisin kisoissa esitellynhankkeenperimmäisenä ajatuksena oli saada ihmiset pysähtymään ja miettimään ihmiselämän arvoa.
Mistä idea hankkeeseen syntyi?
Tämä idea syntyi berliiniläisessä BBDO-toimistossa. He ehdottivat puitekonseptia, ideaa, jonka mukaan esitetään sellaisten ukrainalaisten urheilijoiden traaginen historia, jotka eivät voineet osallistua olympialaisiin. He esittelivät meille konseptin, ja me kehitimme ideaa ja laajensimme kumppanipiiriä ottamalla mukaan Ukrainan nuoriso- ja urheiluministeriön ja ulkoasiainministeriön sekä Ukrainan presidentin kanslian. Työskentelimme yhdessä saadaksemme hankkeen lopulliseen muotoonsa, ja teknisestä osasta huolehti BBDO. Kehitimme viestintästrategian, huolehdimme sisällön jakelusta ja tarjosimme oikeudellista tukea. Hanke esiteltiin Ukrainan virallisessa tilassa Pariisissa (Volia House) ja mukana oli myös vaikuttajia.
Oliko vaikeaa kerätä tarinoita ja tehdä video? Mitä tekniikoita käytettiin päähenkilöiden ”herättämiseksi henkiin”?
Idea itsessään on hyvin yksinkertainen ja selkeä – kerrotaan tarinoita traagisesti kuolleista ukrainalaisista urheilijoista ja luodaan heistä digitaaliset virtuaalihahmot. Olemme tehneet valtavasti työtä. Käytimme äänitallenteita, jotka digitalisoitiin, sekä arkistoituja kuvia ja videomateriaaleja ja käsittelimme näitä kaikkia tekoälyn avulla. Tavoitteena oli, että henkilön digitaalinen jäljennös olisi hyvin inhimillinen, jotta se herättäisi aavemaisen todellisuuden ja epätodellisuuden tunteen samaan aikaan. Tämä oli perusidea. Urheilijoiden tarinat ovat itsessään hyvin voimakkaita, ja kun niitä vielä tehostetaan tekoälyn avulla, ne eivät jätä ketään kylmäksi. Ollakseni rehellinen on sanottava, että tämä hanke on hyvin arkaluontoinen. Kun keskustelimme siitä, pelkäsimme, että meitä ei ymmärrettäisi, että ihmiset eivät näkisi sitä turvattomuutta, puolustuskyvyttömyyttä, tuskaa ja epätoivoa, jota kuolleiden urheilijoiden sanoihin kaiken karmivuuden takana sisältyy. Hankkeessa esitetään hyvin yksinkertainen ajatus: ihmiset, jotka rakastavat maataan vilpittömästi ja haluavat elää ja saavuttaa asioita, joutuvat olosuhteiden vangeiksi ja heidän unelmansa, suunnitelmansa ja elämänsä riistetään heiltä. Mutta heitä ei saa unohtaa. Jokaisella teolla on hintansa, ja sitä mitataan usein ihmiselämissä ja kohtaloissa.
Hankkeeseen osallistumisen ja videoiden näkemisen on täytynyt olla hyvin tuskallista surmansa saaneiden urheilijoiden perheille. Millaista palautetta saitte heiltä loppujen lopuksi?
Tällaisen hankkeen edellytyksenä on tietenkin lähisukulaisten suostumus. Tämä on erittäin tärkeä seikka: me näytimme, selitimme ja havainnollistimme heille, mitä aiomme tehdä. Pitkässä luettelossa oli useita kymmeniä tarinoita, mutta lopulta päästiin sopimukseen vain kuudesta. Tätä edelsivät monta viikkoa kestäneet monimutkaiset neuvottelut. Kun näytimme lopputuloksen, vanhemmat eivät pystyneet pidättelemään kyyneleitään. He sanoivat: ”Kiitos, teette erinomaista työtä. Se auttaa säilyttämään lapsemme muiston.” Tietääkseni kukaan heistä ei kadu osallistumista. Allekirjoitimme kaikki tarvittavat oikeudelliset asiakirjat, ja vasta sen jälkeen hankkeelle näytettiin vihreää valoa. Kaikki oli valmista olympialaisia varten, lähdimme sinne kahdeksi viikoksi, ja tuona aikana esitimme kuusi poikkeuksellista tarinaa. Emme olleet odottaneet näin suurta menestystä – reaktio hankkeeseen ylitti kaikki odotuksemme. Se ei toisaalta ole yllättävää, sillä nykyaikaisessa globaalin viestinnän maailmassa todelliset tarinat herättävät monimutkaisia ja ristiriitaisia tunteita.
Mikä on hankkeen pääviesti – mitä toivotte katsojien saavan videoiden katsomisesta?
Olemme BRAND UKRAINE -järjestössä sitoutuneet kertomaan totuuden Ukrainasta ja todellisista olosuhteista Venäjän aloittaman hyökkäyssodan keskellä. Hyödynnämme tähän ihmisten tarinoita. Olen varma siitä, että niiden avulla voidaan parhaiten välittää tuskamme, ylpeytemme, intomme, voittomme ja tappiomme. Nämä tekevät meistä ihmisiä ja vahvan ja rohkean kansakunnan. Tämä on tehtävämme – emme halua vain puhua Ukrainasta, vaan myös tehdä siitä lovemarkin (voimakkaita tunteita herättävän brändin) koko maailmalle. Työskentelemme sen parissa, jotta jatkossa voitaisiin tuottaa lisää vahvoja hankkeita, jotka koskettavat ihmisiä ja saavat ihmiset pysähtymään ja miettimään ihmiselämän arvoa.
Videot ja kuvat ovat nähtävissä täällä ja Instagramissa osoitteessa
Tim Makarov johtaa digitaalisesta sisällöstä vastaavaa työryhmää BRAND UKRAINE -järjestössä. Hänellä on 20 vuoden kokemus journalismista, markkinoinnista ja digitaalisesta viestinnästä. Hänen tavoitteenaan on kertoa tarinoita ja luoda hankkeita, jotka muuttavat maailmaa parempaan suuntaan.
