ETSK-info: Olette palkittu toimittaja ja elokuvantekijä ja käsittelette usein vaikeita aiheita, kuten sotia ja ihmisiä. Tällä kertaa elokuvanne aiheena on vesi. Miksi?
Ewa Ewart: Elokuva ”Until the Last Drop” kertoo erilaisesta sodasta – typerimmästä sodasta, jota olla saattaa. Se kertoo sodasta, jonka ihminen on edistyksen nimissä julistanut vettä, elämän lähdettä vastaan. Laajemmassa mielessä kyse on sodasta luontoa vastaan. Ihminen päätti jo kauan sitten, että elämän olisi maapallolla tapahduttava hänen ehdoillaan ja että luonnon olisi palveltava ihmistä ja hänen etujaan. Tämä uskomus on saattanut maapallomme surkeaan jamaan.
Mitä haasteita kohtasitte elokuvaa tehdessänne?
Olen saanut oppini dokumenttielokuvien tekemiseen BBC:llä Lontoossa. 1990-luku oli dokumenttien kulta-aikaa. Rahaa oli, ja matkustimme ympäri maailmaa tekemässä elokuvia erilaisista kiehtovissa ja tärkeistä aiheista. Olen nyt freelancer, ja nautin freelancetyön mukanaan tuomasta vapaudesta. Hankkeisiin tarvittavien varojen hankkiminen saattaa kuitenkin toisinaan olla toivottoman työlästä ja aikaavievää. Sanoisin, että rahoituksen saaminen elokuvia varten on tätä nykyä suurin haasteeni. Muu on siihen verrattuna lastenleikkiä! Kunhan rahoitus on varmistunut, suhtaudun kaikkeen muuhun toiveikkaasti ja innokkaasti. Dokumentin tekemiseen voi liittyä yllätyksiä, joten minulla on aina varasuunnitelma. Tuli mitä tuli, vakuutan itselleni kuitenkin aina, että elokuvasta tulee mahtava! ”Until the Last Drop” -elokuvaa tehtäessä suurin kysymysmerkki oli sää, sillä kuvasimme lähes koko ajan ulkona ja matkustimme erittäin tiukassa aikataulussa kuuteen eri maahan. Ikävät (sää)yllätykset olisivat voineet aiheuttaa lisäkustannuksia ja häiritä pahasti kuvaussuunnitelmiamme, mutta meillä kävi hyvä tuuri.
Mikä rooli elokuvateollisuudella voi mielestänne olla vesikysymyksiä koskevan tietoisuuden lisäämisessä ja vesiongelmien edellyttämien toimien edistämisessä?
Dokumenttielokuvilla voi olla merkittävä rooli valistuksessa ja tietoisuuden lisäämisessä. Työskentelin alun alkaen television uutistoimittajana mutta totesin, että todellinen kiinnostuksen kohteeni ovat pidemmät uutisformaatit. Rakastan dokumenttielokuvia monista syistä, mutta yksi syy on ratkaisevan tärkeä: Dokumentit antavat mahdollisuuden kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi. Niissä on riittävästi aikaa ja tilaa taustoittaa monimutkaisia tapahtumia ja tärkeitä kysymyksiä perusteellisesti ja tehdä niistä ymmärrettävämpiä suurelle yleisölle. Kun aloin tehdä ”Until the Last Drop” -elokuvaa, tajusin, että aika monet elokuvantekijät ovat jo käsitelleet veteen liittyviä kysymyksiä elokuvissaan. Se oli toisaalta rohkaisevaa mutta asetti minut myös mielenkiintoisen haasteen eteen, kun piti löytää tuore näkökulma, josta asiaa ei vielä ole tarkasteltu. Tärkeitä aiheita käsittelevillä hyvin tehdyillä elokuvilla voidaan paitsi valistaa ihmisiä myös saada heidät toimimaan. Elokuvaamme on näytetty jo useita kertoja, ja ihmiset ovat ottaneet meihin näytösten jälkeen yhteyttä ja kysyneet, mitä he voisivat tehdä. Se on hyvin palkitsevaa.
Mikä sai teidät ottamaan aiheeksi veden?
Tein vuonna 2017 dokumenttia siitä, miten öljyteollisuus tuhoaa sademetsiä. Kuvasimme Amazonin sademetsässä Ecuadorissa, ja paikallisyhteisön johtaja vei minut joelle. Hänellä oli valkoiset kumihanskat kädessään, ja kun hän pyyhkäisi kämmenellään joen pintaa, koko hanska oli musta ja paksun öljykerroksen peitossa. Se jätti minut sanattomaksi. Uskon, että tämä kohtaaminen sai ajatuksen vesiaiheisesta dokumentista itämään.
Miksi vesiasioista ei käydä julkista keskustelua?
Yksi syy on hyvin yksinkertainen: vettä on edelleen laajalti saatavilla, ja pidämme sitä itsestäänselvyytenä. On totta, että suurin osa maapallon pinta-alasta on veden peitossa, mutta puhtaan makean veden tärkein lähde ovat joet ja niiden osuus on alle prosentti kaikista vesivaroista. Miljoonista vesipulasta kärsivistä ihmisistä uutisoidaan lähinnä paikallisesti, ja jostain syystä meillä on tapana ajatella, että vesiongelmista kärsivät vain kaukaiset maat eivätkä ne koske meitä. Toivon, että elokuvamme järkyttää ja saa tajuamaan, että tämä on aivan väärä käsitys. Toinen syy on se, että veden saastuttajilla ja vesivaroja häikäilemättömästi hyväksikäyttävillä tahoilla on tukenaan voimakkaita lobbaajia, joilla on valtava vaikutus poliittisiin päätöksiin.
Onneksi on myös havaittavissa myönteisiä merkkejä siitä, että ihmiset ovat alkaneet tiedostaa, että vesivarojen hallintatapaa on muutettava. Viime maaliskuussa järjestettiin tämän sukupolven ensimmäinen YK:n vesikonferenssi. Sen myötä tunnustettiin selkeästi, että olemme hälyttävästi jälkijunassa vesiongelmien ratkaisemisessa ja veteen liittyvien tavoitteiden saavuttamisessa ja vaarannamme näin koko olemassaolomme. Maailman vesipäivää vietetään joka vuosi muistutuksena siitä, että meidän on toimittava yhteisvoimin vesikriisin ratkaisemiseksi. Koska vesi on kaikkia ihmisiä yhdistävä tekijä, jokaisen on kannettava kortensa kekoon. Toivottavasti tällaiset aloitteet saavat yhä enemmän ihmisiä liikkeelle.
Mikä on mielestänne tärkein asia, joka ihmisten pitää tietää vesikriisistä?
Vesikriisi on todellisuutta, ja se pahenee. Kaikkien olisi ymmärrettävä, että aika alkaa käydä vähiin. Jos emme muuta perinpohjaisesti tapaa, jolla vesivaroja hallitaan, edessä saattaa olla karu herätys. Tämä on yksi elokuvamme viesteistä. Toivon, että ne, jotka pystyvät taltuttamaan kriisin ennen kuin on liian myöhäistä, ottavat tästä vaarin. Eräs elokuvassamme esiintynyt henkilö esitti aiheellisesti seuraavan kysymyksen: ”Onko maapallolla aikaa odottaa, että avaamme silmämme?”
Mikä on viestinne Euroopan unionille ja jäsenvaltioille? Entäpä kansalaisille, erityisesti nuorille?
Onpa laaja kysymys! Ensinnäkin toivoisin, että mahdollisimman moni EU:ssa ja jäsenvaltioissa kävisi katsomassa ”Until the Last Drop” -elokuvan, eikä kyse ole omasta turhamaisuudestani. Joka kerta kun elokuvaa esitetään julkisesti, näen, millainen vaikutus sillä on. Haluan uskoa, että se innostaa päätöksentekijöitä auttamaan kaikkia niitä aktivisteja, jotka taistelevat puhtaiden ja terveiden jokien puolesta. Euroopassa on maailman pirstoutunein jokiverkosto, ja on tyrmistyttävää, ettei asialle tehdä mitään. Lisäksi on häpeä, että Italiassa, joka on rikastuttanut eurooppalaista kulttuuria niin monin eri tavoin, virtaa maanosamme saastunein joki. Sarno-joki, jolla oli aikanaan jumalan asema, on myös kolmanneksi saastunein joki koko maailmassa. Siitä on edistyksen ja kehityksen tavoittelun takia tullut löyhkäävä viemäri.
Onko enää mitään toivoa?
Toivoa on, ja siitä puhutaan myös elokuvassamme. Ihmiset alkavat tiedostaa, että pian on jo liian myöhäistä muuttaa tapaa, jolla vesivaroja hallitaan. Nämä ihmiset ovat aktivisteja, jotka tekevät parhaansa korjatakseen vahinkoja, joita ihminen on vesille jo aiheuttanut. Panen toivoni näihin aktivisteihin, joilla on ensi käden tietoa vesiongelmien vakavuudesta. Nämä ihmiset elävät jokien läheisyydessä ja saavat niistä elantonsa, ja poliitikkojen päätökset vaikuttavat heihin ensimmäisenä. Päättäjien olisikin otettava heidän kokemuksistaan oppia. Haluamme, että tekemäämme dokumenttia käytetään oppimisvälineenä, jonka avulla vesiasioista levitetään tietoa. Elokuvan toinen käsikirjoittaja ja juontaja Piotr Nieznański on kehittänyt opettajille ja nuorille tarkoitetun ”CodeForBlue”-ohjelman. Nykypäivän nuoret istuvat pian päättämässä vesivarojen hallinnasta, mutta heille ei nykyisessä koulutusjärjestelmässä kerrota vesikriisistä koko totuutta. Haluamme paikata tämän puutteen, ja olemme alkaneet valmistella ohjelman käynnistämistä Puolassa.
Mitä meidän olisi tehtävä maapallon pelastamiseksi?
Meidän on kaikkien tultava ulos omasta kuplastamme ja yhdistettävä voimamme, jotta pystymme suojelemaan ja osaamme hallita viisaasti kaikkein arvokkainta luonnon varaamme: puhdasta makeaa vettä, elämän lähdettä. Eräs Kanadan Quebecissä sijaitsevan Minganien kreivikunnan poliittinen päättäjä, joka on tukenut paikallisia toimia alueella virtaavan joen suojelemiseksi ja on mukana elokuvassamme, totesi seuraavasti: ”Ihmiset haluavat rikastua, koska he luulevat sen tekevän onnelliseksi. Läntisten yhteiskuntien talous perustuu tällaiseen ajattelutapaan. Alueellamme ja muualla maailmassa näkyvät muutokset tarkoittavat sitä, että jos emme muuta nykyistä kehityskäsitystämme, olemme kaikki tuhoon tuomittuja.”
Ewa Ewart on toimittaja ja palkittu elokuvantekijä, joka on erikoistunut uraauurtaviin ja vaikuttaviin dokumentteihin. Hän on syntynyt ja kasvanut Puolassa mutta työskennellyt pääasiassa BBC TV:ssä Lontoossa. Hän on matkustanut ja tehnyt töitä useissa maissa ja tuottanut ja ohjannut monia erilaisia ohjelmia – joukkoon mahtuu niin tutkivaa televisiojournalismia kuin poliittisia ja yhteiskunnallisia havainnoivia dokumenttejakin. Hänen elokuvansa ovat tuoneet esiin uutta tietoa muun muassa Boris Jeltsinin Venäjällä rehottaneesta korruptiosta, Pohjois-Korean salaisista vankilaleireistä, Kolumbian sisällissodasta sekä terrorismista epäiltyjen henkilöiden poikkeuksellisia luovutuksia koskevasta CIA:n salaisesta ja laittomasta ohjelmasta. Hän on dokumenteissaan kertonut muutamia kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista tarinoista. Esimerkkinä mainittakoon elokuva, joka tehtiin yli 170 lapsen hengen vaatineen Beslanin terrori-iskun ensimmäistä vuosipäivää varten. Elokuvan jatko-osassa hän käsitteli traumoja, joista monet eloonjääneistä lapsista kärsivät vielä viisi vuotta julmuuksien jälkeenkin.
