Sulkutoimien käyttöönotosta on nyt kulunut kolme kuukautta. Kaupungit alkavat jälleen avautua, ja on hyvä hetki pohtia, mitä on tapahtunut, sillä nopeasti leviävä virus on vaikuttanut yksityiselämämme ja yhteisömme toiminnan kaikkiin osa-alueisiin.

Kolme kuukautta sitten kaikki sujui tavanomaiseen malliin. Työskentelin toimistossani ja matkustin säännöllisesti Brysseliin. Pandemian puhjettua lennot yhtäkkiä peruutettiin ja uusia covid-19:ään liittyviä toimenpiteitä otettiin käyttöön ja entisiä päivitettiin joka päivä. Se toi muutoksia sekä työ- että yksityiselämääni.

Edustamani organisaation oli peruttava tai lykättävä myöhemmäksi monia tapahtumia, joita oli jo valmisteltu, ja maaliskuun puolivälissä aloimme tehdä töitä kotoa käsin. Vaikka tällainen suunnitelmien muutos aiheutti meille kaikille huolta, päätimme käyttää ajan hyväksi ja kehittää uusia hankeideoita ja luoda uusia kumppanuuksia verkkovälineiden avulla. Järjestimme muutamia tapahtumia verkossa ja valmistelimme kestävään kehitykseen liittyviä opetusvälineitä etäopetusta varten.

Suurin huolenaiheemme on kuitenkin se, miten kansalaisyhteiskunnan organisaatiot selviävät, kun niiden toimintaan on käytettävissä entistä vähemmän varoja. Kroatian hallitus on ottanut käyttöön tiettyjä tukitoimenpiteitä työpaikkojen turvaamiseksi, mutta kansalaisyhteiskunnan organisaatiot on jätetty niiden ulkopuolelle.

Yksityiselämän puolella jouduin valitettavasti viettämään karanteeniajan erossa aviomiehestäni, sillä hän ei päässyt palaamaan ulkomailta kotiin vaan joutui monien muiden eurooppalaisten tavoin olemaan yli 90 päivää kaukana poissa perheensä luota.

Juuri kun ajattelimme, ettei tilanne voisi enää pahentua, heräsimme sunnuntaina 22. maaliskuuta kello 6.24 Zagrebia ravistelleeseen rajuun maanjäristykseen. Ensin menimme paniikkiin, sitten tuli sokki ja sen jälkeen pelko ja epätietoisuus. Zagrebin historiallinen keskusta vaurioitui pahoin, ja rakennusten ja infrastruktuurin jälleenrakentaminen ja korjaaminen on monimutkaista ja vie paljon aikaa.

Mutta maanjäristyksestäkin selvittiin. On tärkeää todeta, että saadut kokemukset ovat osoittaneet, että emme pärjää ilman toisiamme, ilman solidaarisuutta ja vapaaehtoistoimintaa emmekä ilman vankkoja julkisia terveydenhuoltojärjestelmiä, joiden säilyminen turvattava ja joita on vahvistettava entisestään.

Entä onko tässä jotain myönteistä? Tietyistä muutoksista en enää haluaisi luopua. Olen ryhtynyt tekemään Feldenkrais-menetelmän mukaisia harjoituksia Zoom-videoviestintäpalvelun kautta ja laittamaan säännöllisesti ruokaa.

On etuoikeus, kun voi työskennellä kotoa käsin eikä tarvitse enää kulkea työmatkoja, voi nukkua pidempään ja on vähemmän stressiä. Toisaalta miljoonat työelämän ulkopuolelle joutuneet toivovat, että heillä olisi enemmän töitä.

Kotikaupungissani ei käsittääkseni enää ole covid-19-tartuntoja. Toivon, että vuoden 2020 tapahtumat opettavat meitä arvostamaan vapauttamme enemmän ja ymmärtämään, miten onnekkaita olemme, kun saamme viettää normaalia elämää rutiineineen ja jokapäiväisine asioineen. Toivon tietenkin myös, että vuosi 2020 on käännekohta, jolloin epäoikeudenmukaisia, tuhoavia ja epäinhimillisiä järjestelmiä aletaan muuttaa.