Olen viettänyt nämä kuukaudet siinä toivossa, että EU:n vastaus kriisiin olisi johdonmukainen alkuperäisen Eurooppa-hankkeen kanssa ja tukeutuisi unionin rakenteeseen, joka perustuu sen arvoihin, sisämarkkinoihin ja useimpien jäsenvaltioiden jakamaan valuutta-alueeseen. Olen myös toivonut, että viimein ymmärtäisimme valuutan olevan keskeinen kollektiivisen yhteenkuuluvuuden osatekijä, niin kuin jo Aristoteles totesi. Olen viettänyt tuntikausia lukien uudelleen kirjoja unionin epäonnistumisesta vuoden 2008 kriisin hoitamisessa ja analysoiden artikkeleita ja ehdotuksia siitä, miten tähän tuhoisaan kriisiin olisi nyt vastattava toisin: nopeammin ja ennen kaikkea johdonmukaisemmin ja kaukonäköisemmin. Olen myös vaihtanut ajatuksia aiheesta ystävien ja edustamani ammattijärjestön johtajien kanssa. Tässä tilanteessa on välttämätöntä luopua tiukasta säästöajattelusta, joka on ollut vallalla vuosikymmeniä, ja luotava positiivinen yhteys budjetti- ja rahapolitiikan välille. Olen myös kirjoittanut ylös ajatuksia siitä, mitä mielestäni ehdottomasti tarvittaisiin niin poliittisella kuin taloudellisella tasolla, jotta EU:n vastaus ei myöhästyisi ja jotta se ottaisi tarvittavan askeleen kohti liittounionia. Olen näin yrittänyt kantaa oman korteni kekoon, jotta tämä olisi kehityksen suunta.
Luonnollisesti olen, niin kuin varmaan kaikki, tutkinut ja pohtinut sitä, millaiseksi tilanne kehittyy tämän pandemian vastaisen ensimmäisen taistelun jälkeen. Pahimmassa tapauksessa edessä voi olla identiteettiin liittyvä ja autoritaarinen sisäänpäin käpertyminen tai jopa jonkinlainen sellainen verhoutunut kaikki kaikkia vastaan -sota kollektiivisella tasolla, jota neoliberalismi on ajanut yksilötasolla. Tai sitten pandemiaa voi päinvastoin seurata globalisaatio, jota hallinnoidaan monenvälisemmin, inhimillisesti siedettävämmin ja sosiaalisesti oikeudenmukaisemmin.
Kriisi on vuorostaan tuonut esiin kiistattomalla tavalla sen, mitä seurauksia on demokraattisen suunnittelun puuttumisesta, eikä ainoastaan sairaanhoidossa, vaan myös muun muassa teollisuudessa, sekä yhteisen edun tiedostamisen heikkenemisestä hyvinvointivaltion pilareita kyseenalaistavan, lähestulkoon uskonnon kaltaisen neoliberaalin ideologian seurauksena. Tässä kriisissä on tullut täysin selväksi, että yhteinen omaisuus terveydenhuollosta infrastruktuurin kautta opetukseen on kansakuntien todellinen rikkaus, joka täytyy pelastaa ja turvata.